maanantaina, joulukuuta 22, 2008

Joulun viettoon Sian nimeen

Hyvän joulun toivotukseksi molemmille lukijoilleni tarjoen kirjan nimen mukaan mainiosti hetkeen sopivan arvosteluni, joka on julkaistu Hämeen Sanomissa joulukuussa 2008. Pablo Tussetin ensimmäinen romaani, Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Sammakko 2006, suom. Einari Aaltonen), oli yksi vuoden parhaista kirjoista. Odotukset toisen Tusset-suomennokselle olivat siis korkeat. Sanoin Sian nimeen -romaanista (Sammakko 2008, suom. Einari Aaltonen) mitä sanoin, niin hyvää joulua.

**********

Epädekkari

Espanjalaisen Pablo Tussetin toinen romaani Sian nimeen jatkaa ensimmäisestä tuttua äkkiväärää tyyliä. Ensimmäinen romaani Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua (Sammakko 2006) oli dekkari, jossa komediallisuus ylittää ratkaisun etsinnän ja jännityksen niin, että paikoin lajirajat hämärtyvät. Sian nimeen on epädekkari, joka laventaa lajirajoja entisestään.

Romaanissa on dekkarimaisen romaanin ongelma, joka myös ratkaistaan. Sulkeutuneen, pienen espanjalaisen vuoristokylän teurastamosta löytyy sikojen tapaan paloiteltu naisen ruumis. Murhan selvittäminen jää kuitenkin vain taustajuonteeksi, kun kolmella eri tasolla liikkuvat tarinalinjat limittyvät toisiinsa. Murhatutkimuksen vedossa ja sen sijaan keskitytään itsetutkiskeluun. Eläkeiän rajalla oleva komisario etsii itseään kulutuskulttuurista ja hänelle läheinen poliisi rakkaudesta.

Päällimmäiseksi henkilöistä jää lopulta komisario, joka yrittää nuortua kulutuskulttuurin pyörteisiin sukeltamalla. Hän ostaa uusinta popmusiikkia, värikkäämpiä vaatteita, nopeamman auton ja leikkauttaa partansa. Komisario on traaginen hahmo, jossa muutokset ovat lähenevän tuhon merkkejä. Tusset on tarkkanäköinen, älykäs sanailija, jonka mielikuvitus yhdistyy laajaan kulttuuriseen tietämykseen hauskasti erityisesti komisarion ja nuoren levykaupanmyyjän välisissä kitkerissä, toisille pilailevissa mutta vähitellen lämpenevissä dialogeissa, joissa eri kieltä puhuvien väliin halkeaa ammottava sukupolvien kuilu.

Tarinankerronnalla sen sijaan on taipumus jumiutua hitaaksi, turhalta tuntuvaksi yksityiskohtien kuvailuksi. Sitä kuitenkin korjaavat henkilöiden yllättävästi livauttamat kirkkaat havainnot. Esimerkiksi New Yorkin vilinä näyttäytyy länsimaisen ihmisen ja nykyajan vääristymänä, jossa rauhallisuus on arvotonta: ”Kuten aina, ihmiset hänen ympärillään näyttävät tietävän tarkalleen, minne ovat menossa, ja he tuntuvat myös päättäneen päästä sinne mahdollisimman nopeasti.” Ehkä tarinan hitaus pyrkiikin vastustamaan kiireen imperatiivia. Muutenkin Sian nimeen sisältää yhteiskunnallisia kaikuja, sillä murhaa piilotteleva pikkukylä omituisine tyyppeineen on kuin pienoismalli hierarkkisesta yhteiskuntajärjestyksestä, jossa on yksi päällikkö ja mystifioivalla pelolla muiden alistamisessa merkittävä asema.

Einari Aaltosen ilmeikkäästi suomentama Sian nimeen on lopussaan avoin ja kerronnallisesti niin haahuileva ja ratkaisun löytymisestä huolimatta ongelmansa unohtava, että sitä voi nimittää epädekkariksi. Vain yksi asia jää häiritsemään. Tavan mukaan kolmannen persoonan kertoja puhuu totta, mutta nyt asiasta ei lopulta voi olla varma. Häilyvyys on tuttu keino, mutta osa minusta tuntee tulleensa huijatuksi, eikä se tunnu mukavalta, ei varsinkaan siksi, että lopun kiemurtelu tuo muuten kelvolliseen romaaniin teennäisen vaikutelman.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nimen perusteella voisin tarttua tuohon Parasta mitä voisarvelle voi tapahtua -opukseen, erityisen hieno nimi. Yhtä hyvä nimi ei ole keväällä ilmestyvällä Davys Timin Ambervillellä, mutta siinä ovat sentään pääosassa pehmoeläimet.

Mutta joka tapauksessa, jouluiloa sinullekin!

Anonyymi kirjoitti...

Hyvää joulua, Tuima, sinulle, perheellesi ja kirjoillesi :). (Kirjathan ovat perheen ydin...)

Anonyymi kirjoitti...

Joskus kirjat yritäävät sitä olla, mutta eivät ne ole - tuskin sinunkaan perheessäsi :)