torstaina, syyskuuta 25, 2008

Salaisuus, joka jäi kertomatta ja jää edelleen

Runotorstain haasteena on katkelma Joona Kivirannan runosta 'Paluu':

Painavinta mitä tiedän on salaisuus
joka jäi kertomatta - - - .

Katkelma on mukavasti inspiroiva, vaikka se ajatuksen tummiin vesiin suuntaakin. Onneksi tummuus tarkoittaa aina myös valoa.

**********

Pyörittelin haarukkaa lautasella
halusin kasvaa isoksi ja vahvaksi, totella
pöydän toisella puolella tuijottavia silmiä
jotka sanoivat ei ruoan kanssa leikitä
tai syömisestä on leikki kaukana.

Käytyämme vessassa autoin henkselit olalle
takin päälle ja kengät jalkaan
ravintolassa kannattelin käsivarresta istumaan
ja pienin metsästäjänleikkeen
suupaloiksi kuin lapselle
radio lauloi myrskyn jälkeen tulevan poutaa
vastapäätä annospalojaan mutusti
ruokahaluinen mies, syksyn kuulas kirkkaus
harmaissa hiuksissa.

Pihalla pelaavat taas putoilevat lehdet
mutta kenellekään en kerro mitä näin kun näin
hartioiden kumaran kaaren heijastuvan pöytälevyyn
kun olin itse jo syönyt ja hioten hengitin
raskaiden silmien lämmintä usvaa.

11 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

Koskettava ja kaunis, vaikka kaunis ei olekaan nyt täysin oikea adjektiivi, mutta siis sinne päin. Konkreettisten kuvien väliin jää tarpeeksi tilaa lukijan ajatuksille ja tarinan hengitykselle. Pidän runosi viitteistä lauluihin ja fraaseihin. Viimeinen säkeistö on erinomainen, kaksi viimeistä säettä - ne olisin halunnut osata kirjoittaa itse. Hyvä että sinä osasit.

Vera Mumia kirjoitti...

syksyn kuulto taustalla kauniisti, ja lapsen näkemistavan jotenkin siihen tavoitat, vaikka runon puhuja jo lapsuutta vanhempi.

Piatta kirjoitti...

Tässä runossa aika on jotenkin jännä, menneisyys tuntuu olevan vahvasti läsnä nykyhetkessä.

johnleehooker kirjoitti...

Jotenkin selvää ja ei selvää. Hyvin johdateltu fiilis ja aika sekoittuu kuten Piatta mainitsee kommentissaan.
Siitä painavasta salaisuudesta jää jotenkin epämääräisen kamala aavistus. Hyvin runoiltu.

arleena kirjoitti...

Näin elämä hiipuu, paluu takaisin lapseksi. Vain kahden, hetki jää muistoihin

Oh-show-tah hoi-ne-ne kirjoitti...

Ensin neljällä raajalla, sitten kahdella ja lopuksi kolmella. Sitä se on, elämä.

Leijonainen kirjoitti...

Hieno kaari ensimmäisen säkeistön silmistä viimeisen säkeistön silmiin. Vertaukset onnistuneita ja johdattavat ajatuksia. Koskettaa tällä hetkellä erityisesti, koska olen tässä viimeisen säkeistön tilassa äitini kanssa.

Tommi kirjoitti...

Tuima, kiitos, oskettava kyllä, ainakin kirjoittajalle itselleen. Jotenkin tietää onnistuneensa, kun joku lukija pystyy kokemaan samoin.

Vera mumia, lapsi tässä tosiaankin katsoo jotakin, jossa (tai jonka olemisessa) tuo salaisuus piilee. Lapsi vain on itse jo tässä tarinassa ennemmin neljä- kuin kolmekymmentä... ja Piatta, menneisyys siis on läsnä vahvasti eli mukavaa, jos siltä myös tuntuu.

Ja "blueskunkku", mainitsemasi "kamala aavistus" osuu melko keskelle taulua. Tuossa vaiheessa "lapsi" ei vain vielä osannut (tai uskaltanut) pukea asiaa itselleen sanoiksi.

Arleena, onneksi on muistoja. Tätä mietin viimeksi viikko sitten Blade Runneria katsoessani.

osthnn, elämä on, ja onneksi on.

Leijonainen, taisin nyt osua sitten johonkin, jonka "runon minä" muistaa olevan varsin lähellä.

Kiitos.

Hallatar kirjoitti...

Sen arvaa...

Pauliina kirjoitti...

Kosketti. Viimeinen sae etenkin.

Spektri kirjoitti...

järkyttävää tämä elämä. Runoinakin.