Hyvääensivuottayhteenpötköön

Hyvää ensi vuotta. Vuoden vaihtumisen kokee monesta syystä surullisena. Yksi syistä on Markku Peltolan kuolema. Nuori mies, vain viitisentoista vuotta minua vanhempi. Kun olen taas kotona, pitää katsoa pari Kaurismäen elokuvaa. Ei hassumpi tapa aloittaa vuosi, vaikka katsominen tuleekin olemaan surullista. Miksi ihmeessä nämä persoonalliset, sanomaan kykenevät taiteilijat lähtevät liian varhain? Mikä kumma heissä on? Jokaisen kohdalla on turha väittää, että viina, koska Cisse Häkkinenkin vain käveli kesät talvet nahkahousuissaan ilman alkkareita. Edesmennyt (hänkin) Arto Salminen aloittaa hienon Paskateoria-romaaninsa sanoilla "jokaisella on tapansa". Se sopii tähänkin. Mutta hyvää ensi vuotta haluan iloon katsoen todeta myös musiikillisesti. Seuraavat lätyt ovat tietenkin täysin subjektiivisia valintoja. Mitä muute ne edes voisivat olla? Tämän pian päättyvän vuoden aikana elämässäni ovat pyörineet useat teokset, jotkut uusia, toiset vanhempia. Viimeisimmän mainitsen alkuun. Sigur Rósin tuplan Hvarf/Heim on tunnelmallisimpia levyjä, mitä popmusiikin laatikostoista löytyy. Hvarf jopa osoittaa, että Islannin revontulenmaalailijat ovat sydämeltään rämisteleviä rokkareita. Yhtään huono asia ei ole, että tämä on absoluuttista mielihyvää vaimonkin mielestä. Vanhempaa lätyskää edustaa Irlannin pilvenpiirtäjänrakentajien eli U2:n majesteetillinen Joshua Tree, josta ilmestyi tänä syksynä remasteroitu versio eikä syyttä. Joshua Tree on likimain täydellinen levy. Harva levy alkaa yhtä komeasti: Where the Streets Have No Name, I Still Haven’t Found What I’m Looking For, With or Without You, Bullet the Blue Sky…Vielä kaksi levyä. Colosseumin 70-luvun alun Live on lyömätön. Sen Los Angelesia olen kuunnellut ehkä viimeisen vuoden aikana enemmän kuin mitään muuta yksittäistä biisiä. Viisitoista minuuttia intensiivistä, hikistä tunnelmointia, joka päättyy liki kahdeksanminuuttiseen kitarasooloon. Tätä joudun kuuntelemaan kotona yksin. Siksi iPod on lenkillä mukava väline. Ja sitten vielä Crome Dreams II. Neil Young ei petä koskaan. Kuka muu saisi melkein 20-minuuttisen biisin toimimaan niin, että ei edes huomaa, että biisi on todella pitkä. Neil on, jos ei nyt ihan isä meidän, niin jotain sinne päin. Ja tähänkö lopettaisin, kun olen vauhtiin päässyt. Totean vielä pikaisesti, että juuri nyt parasta on… juuri nyt parasta on… juuri nyt parasta on… tai mitäpä turhaan yrittämään, sillä ”juuri nyt” meni jo ja pian olemme jo huomisessa ja sitten äkisti sekin on mennyt. Mutta ainakin New Year’s Dayn muistan huomenna kuunnella. Siis hyvää huomista ja aikaa siitä eteenpäin. Poksautan muutaman juuri-nyt-hetken kuluttua pulloni myös sinulle.