Voi herrnen aika ja kaikki muutkin vastaavat ilmaisut, joita ei nyt tule mieleen. Kyllä me sen olemme tienneet, että media tunkeutuu sinnekin, missä sitä ei tarvita, mutta nyt mennään taas tyhjänpäiväisyydessä – ja sanotaan vaikka resurssien hukkaamisessa – spektakelisoinnin kynnyksen yli:
Jääkiekkomaajoukkueen uuden valmentajan Doug Sheddenin ensimmäinen miehistövalinta lähetetään Ylen nettisivujen kautta suorana lähetyksenä tänään kello 13 alkaen. Eikö se riitä, että kiinnostuneet saavat tietää valittujen pelaajien nimet illalla tai vaikka klo 14 katsomalla teksti-tv:tä - puhumattakaan nyt siitä, että joukkueen pelaamat pelit riittäisivät?
Eikä suorassa lähetyksessä vielä kaikki, sillä julkistamisella pitää olla myös selostaja ja oikeinpa vielä kommentaattori, jollaisena suutaan pieksää Alpo Suhonen. Mitäköhän kommentaattori tehtävästään ajattelee? Hän varmasti ajattelee olevansa mitä tärkein ihminen päästellessään tyhjyyksiä nielunsa onkaloista. Mihin me tarvitsemme ihmistä toteamaan jokaisen valinnan kohdalla, että "tätä minä odotinkin", "hän on mies paikallaan" tai "lupaava, terävä pakki"? Mihin me tarvitsemme valintatilaisuuden näkemistä? Miksi meidän pitää nähdä kaikki asiat mahdollisimman äkkiä? Miksi meidän pitää nähdä?
Me olemme nähneet elämämme aikana yksi, kaksi tai kolme kuvaa siellä, täällä ja tuolla. Kun kuvien provosoivuus jatkuvasti lisääntyy, emme enää kiinnostu mistään – varsinkaan, kun kaikki toistetaan niin moneen kertaan, että mikään ei enää tunnu miltään. Kuvat eivät saa huomiota, ellei niitä esitetä ”heti”, ja kun ne esitetään "heti" monta kertaa, siirrytään noepasti baanaaliin toistoon. Mutta tärkeätä ei olekaan mitä vaan milloin. Kaiken pitää tapahtua reaaliajassa. Ja kun meidät vedetään seuraamaan tapahtumia reaaliajassa, meillä ei ole muuta kuin pintahetki. Meidät pidetään varpaillamme, koska jokaisen sekunnin takana voi olla jotakin tärkeätä ja mullistavaa.
Ristiriitaisesti reaaliajan näytös yrittää pyyhkiä yli kaiken aiemmin tapahtuneen, vaikka ilman aiemmin tapahtunutta reaaliaikaa ei olisi olemassakaan. Historiaa ei ole, sillä ikävät asiat on hyvä peittää ja nähdä jokainen hetki potentiaalisena uuden alkuna. Me olemme siis aina alussa... ja kun olemme alussa, menneisyyttä ei ole. Jääkiekon tapaukessa menneisyys kyllä tehdään jokaisten kisojen alla läsnäolevaksi, jos ei muuten, niin vuoden 1995 maailamanmestaruudella nostalgisoiden. Tietenkin aina korostetaan sitä, että tuo oli silloin ennen ja nyt ajat ovat toiset ja pelikin aivan toisenlaista.
Mutta hei, olisi kiinnostavaa tietää, kuinka moni seuraa suorana lähetystä, jolla ei vielä ole mitään tekemistä itse pelin kanssa. Todennäköisesti on sellaisiakin, joita ei peli kiinnostakaan, vaan pelkkä käsiteltävän asian ympärille levinnyt oheishässäkkä. Onko meillä pintaa korostavassa kulttuurissa muita kuin oheistapahtumia?
4 kommenttia:
Hmm, miksiköhän katson niin vähän televisiota nykyisin? Kirjoitat pohdittua asiaa. Aloin miettiä minkä kulttuuri/urheiluilmoitusasian voisin haluta katsoa suorana, sillä parin sekunnin viiveellä, joka lähetyksen taltioinnin ja lähettämisen välillä kuluu. Kirjallisuuden Nobelin? Näin sen kerran ja oli tylsää. Finlandia-palkinto? Ehkä mieluummin, mutta perustelut voi lukea myöhemmin ja voittajakirjaa ei kuitenkaan ole ainuttakaan kirjaston hyllyssä esille laitettavaksi, joten pieni viive ei haitanne.
Eivätkös nuo joukkueurheilijavalinnat aina muutu ennen esimerkiksi MM-kisoja, kun pitkä kausi on takana ja miehiä usein kauden aikana loukkaantuukin? Vai mitkäs pienemmät kisat tässä on ennen joulua?
Valinnat muuttuvat. Toivottavasti jokaista valintaa ei rakenneta näytökseksi. MM-kisat ovat keväällä, mutta sitä ennen on turnauksia siellä ja täällä pitkin Eurooppaa.
Itse olen joskus katsonut jonkun jalkapallon lohkoarvonnan suorana. Mutta jalkapallo onkin eri asia...
Ai kun pönäkät sedät kutsuu salskeita palloilijoita nostamaan palloja kulhosta? Ee-i, ei se ole eri jasia, se on vaan suurempaa ja kansainvälistä. Tai no, ehkä ihan vähän eri. (Mutta tylsää silti.)
Jalkapallo on aina "eri".
Lähetä kommentti