Tällä kertaa Runotorstai pyytää innoittumaan runoaktiin Eino Santasen säkeen lukemisesta. Valokuvatorstai haluaa samaa. Santasen säkeen lukeminen ei minua aiemmin ole innoittanut - eikä meinaa tehdä niin nytkään. Polkaisualustana on säe On olemassa kursiivinen malankolia. Se luuraa kokoelmassa Kuuntele, romantiikkaa (Tammi, 2002). Päätän olla kirjoittamatta kursiivilla, koska runo on aina kursiivia, niin kuin runo on aina kysymys ilman kysymysmerkkiä.
*****
Kävelimme paikkaan
rakensimme tilan
langetimme
luonnonvoimille
ihmisen tuoksun
merkitsimme
laajennuksen valtapiirin
vesiperän
perustukset
kaivoimme
kankaalle kotomaan
ladoimme
lohkotut kivet
paukutimme pystyyn
pahuksen
paksut tolpat
verhon takaa
katselemme ulos
katselemme tähtitaivasta
toisiamme katselemme
ja muistelemme
aikaa
isä eli vielä
paloitteli potkaa
ajoi autoa
käveli
söi
kivellä
istuvan silmää
heinikkoon
vajoaminen painaa
selässä pilvien
läpi puhaltava
syksy.
*****
*****
Kävelimme paikkaan
rakensimme tilan
langetimme
luonnonvoimille
ihmisen tuoksun
merkitsimme
laajennuksen valtapiirin
vesiperän
perustukset
kaivoimme
kankaalle kotomaan
ladoimme
lohkotut kivet
paukutimme pystyyn
pahuksen
paksut tolpat
verhon takaa
katselemme ulos
katselemme tähtitaivasta
toisiamme katselemme
ja muistelemme
aikaa
isä eli vielä
paloitteli potkaa
ajoi autoa
käveli
söi
kivellä
istuvan silmää
heinikkoon
vajoaminen painaa
selässä pilvien
läpi puhaltava
syksy.
*****
9 kommenttia:
Kiitos tästä kurssiivisesta melan kolinasta. Nyt voi hymyssä suin lähteä viilettämään surumieliseen syksyyn.
Vai että hymyssä suin?
Taitaa sittenkin olla muutakin kuin melan kolinaa. Haikean muisteluksen maku jäi.
Miten minusta runossa oli myös hymy mukana? Hieno kuva!
Tuleekohan kursiivisuus esiin runon lopussa, jossa isän muisteleminen muuttaa runon kieltä jollain tavalla, en oikein löydä oikeita sanoja/termejä kuvaamaan asiaa. Säkeenylityksiä, päällekkäin lankeavia ajatuksia ja kuvia, jotka liukuvat lomittain ja sisäkkäin. Ehkä surua ja haikeutta ennemmin kuin hymyä. Tuntuu, että muistot eivät vielä lavennu kertomuksiksi (säkeiden lyhyys, mikä ei ole kuitenkaan iskevyyttä), vaan sanotaan vain oleellinen ja ulkonainen tapahtuminen (monikon 1. persoona), sisäinen jää sanallistumatta (yksikön 3., mahdollisesti yksikön ensimmäinen aivan viimeisissä säkeissä).
Mielenkiintoinen lukukokemus. Alku soljui hitaasti, keskipaikka keskivauhtia, loppu kiirehtien - ainakin minulla. Ja siis ekalla kerralla.
Nyt luen toisen kerran, mutta sitä ennen kysyn itseltäni ovatko kaikki ajatelleet että "kursiivinen" viittaa painoasuun...
Runossa kursiivinen voi liittyä myös painokkuuteen, jonkin asian korostamiseen, näin ajattelisin ainakin tämänkertaisen haasteen yhteydessä.
Minulle Santasen säe on jopati huvittava siksi, että runo on kielellisesti aina kursiivista. Uskoakseni silloin, kun ryhdymme lukemaan runoja, virittäydymme tuon kursiivin taajuudelle.
Runo on hyvin erilainen kuin ne jotkut runot, joita harvoin luen. Piti lukea kaksi kertaa. Haikeaa muistelua löydän roppakaupalla.
Lähetä kommentti