Kamera imee

Minua haastateltiin televisioon. Kävimme lyhyen keskustelun ennen kameran käymistä. -Pujota tää mikrofoninjohto paidan alta. -Ok. -Odota, mä voin kiinnittää sen kaulukseen. -Selvä. Sanavaihto oli tiivistä, funktionaalista. Sitten minut istutettiin tuoliin, työnnettiin kamera lähelle tuijottamaan. Se ei ollut funktionaalista. Ajattelin Jan Sverakin elokuvaa Akkumulaattori I. Siinä televisio imee kaiken energian ihmisiltä, joita on kuvattu televisioon. Alkoi väsyttää. Haukottelin. -Anteeksi. -Ei se mitään, tämä on äkkiä ohi. Kuvaaja puhui kuin hammasta oltaisiin kiskottu suusta. -Nyt jommankumman mikrofoni suhisee. Ajamaton partani. –No niin, nyt on hyvä. Käy. Kuvaajan sanan perään haastattelija alkoi päästää sanoja suustaan. Istuin kauheassa nojatuolissa, johon minut asetettiin niin, että tausta näyttäisi soveliaalta. Annoin sanojen tulla turhia ajattelematta. Ajattelin vain tilannetta. Ajatellessani käteni turposivat. Kämmeneni olivat jalkapallon kokoiset. En ollut kotonani. Katsoin itseäni ylhäältä. Katsoin minua tuijottavaa kameraa, minua tuijottavaa haastattelijaa. En ollut jalkapallokentälläkään. Jatkoin puhumista, mietin, miksi olin missä olin, miksi tuntui siltä kuin tuntui. -Se oli sitten siinä. Kiitos. Kamera sulkeutui. -Ai hitto, unohdin sen tärkeimmän kysymyksen. Niin, se oli juuri se, johon olisin osannut parhaiten vastata. Nousin ylös tuolista. Kämmeneni palautuivat normaaleiksi. -Koska tämä tulee ulos? Kysyin, vaikka an ajatellut katsoa itseni kuvaa ruudun pimennossa. -No, aivan sama. Kuitenkin leikkaatte sanomiset haluamaanne järjestykseen irti puheyhteydestä. -Niin se tavallisesti tehdään. Haastattelija nauroi puhuessaan totta. Käteni alkoivat taas turvota.