keskiviikkona, elokuuta 08, 2007

Yritän olla

Katson seinää työpöydän takana. Valokatkaisin sanoo kyllä ja ei. Taulun virkaa tekevässä kuvassa tummatukkainen tyttö suutelee vaaleatukkaista poikaa poskelle. Joka kerta kuvan nähdessäni muistan, että pysäytetty kuva on jatkumosta irti leikattu hetki, joka valehtelee yhtä varmasti kuin minä. Kuvan kaunista hetkeä voimistavat taustalla vaanivat turkoosit pilvet – ja kouluun täydessä aseistuksessa kanssaoppilaitaan ammuskelemaan saapuvat kaksi poikaa. Seinään halkaistussa ovessa maali halkeilee. Tietokoneen vieressä vasemmalla vaikenee puhelin, sitten valkoinen ikkunalauta, Leninin pronssinen karvalakkipää ja avoin ikkuna. Lehtipuut yrittävät puhella tuulessa mutta työpöytä palaa. Kielellä viipyilevä kahvin aromi kääntyy pahviksi, tunkkaiseksi 1950-luvun sisäilmaksi. Taulun alla sohva kantaa eilisten lehtien kasat. Niin paljon kaikilla mennyttä kannettavanaan. Muuta emme voi. Oikealla punaisessa seinässä lehtiteline käsivarret notkolla. Nousen jaloilleni, astelen isoäidin kutomalle räsymatolle. Yritän olla huutamatta niin kuin metsä huutaa.

3 kommenttia:

Tuima kirjoitti...

Olisiko loman paikka (jos sellaisen pitoon olisi mahdollisuuksia)?

Ilmaan nakattuna tekstinä tämä on kiinnostava. Paljon kielteisiä kuvia, kauniidenkin (ja kliseisten) ylle on hiipimässä varjo. Menneisyys tuo vain painoa, se ei anna siipiä?

Tommi kirjoitti...

Ei ainakaan nyt. Ei lomaa, ei siipiä.

Tuima kirjoitti...

Olen pahoillani. Mutta jospa aika ja ajan kanssa jne. Tiedäthän, kaikki nämä taatut kliseet, joissa on usein pieni totuuden siemen (toivottavasti).