Yritän sopeutua uuteen kotiin, joka sijaitsee aivan työpaikan kyljessä. Välimatka kotoa työpaikalle ei ole liioiteltu, jos sanon, että keittiöstä työhuoneeseen ottaa 15-20 askelta. Askelten määrä riippuu henkisestä ja fyysisestä kunnosta, joihin molempiin vuorokaudenaika vaikuttaa merkittävästi. Tai vaikka se, että työhuoneessa puhelin sattuu soimaan.
Olen siirtynyt kaupungista maalle. Asun keskellä peltoa, mikä saattaa kuulostaa karulta - ja sitähän se toisinaan onkin. Mutta nyt kun maa ja puut alkavat vihertää, tuntuu mieli vellovan jonkinlaisessa tyhjyyden tarjoamien mahdollisuuksien aalloissa. Yritän ottaa näistä aalloista kaiken irti, koska tiedän, että tällaisia aaltoja tekevä tuuli ei puhalla aina. Voi olla, että jo huomenna tuulen suunta muuttuu. Ehkä jo silloin haluan takaisin kaupungin "turvalliseen" metakkaan.
Paljon on tekemistä. Tekemistä piisaa niin sisällä kuin ulkona. Edellinen asukas ei ole paljon tehnyt asioita. Ei ole kuulemma kokenut tarpeelliseksi tai tärkeäksi. Jokaisella on preferenssisnsä, mutta tuntuu siltä, että liian monella preferenssissä lukee vain minäminäminä. Oma selusta on turvattava, vaikka kalkkiviiva häämöttäisi edessä, vaikka maalinauha hioisi rintapieltä mutta ei millään suostuisi katkeamaan. Vanhassa rimpuilu on mukavaa.
Minä olen ottanut sakset käteeni. Olen leikannut maalinauhan. Vapaa pudotus on alkanut ja tiedän, että sitä kestää niin kauan, kunnes tömähtää. Mutta tömähdystä voi siirtää, pudotusta on mahdollista pitkittää. Pudotuksen kesto riippuu vain ihmisistä - vain niistä, jotka tekevät, vaikka eivät tiedä, onnistuvatko. Nyt tuntuu siltä, että uudistaapa mitä tahansa, epäonnistua ei voi. Siispä lähden tekemään. Otan tällä kertaa viikatteen käteeni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti