torstaina, marraskuuta 23, 2006

Leivosenkielihyytelöä


Olen taas viime aikoina kuunnellut progea. Viime aikoina on tässä melko väljä ilmaus. Aina monipolviset sävellykset ja nopeat tempon vaihtelut eivät kuitenkaan ole toimineet. Seitsemänkuinen ei oikein jaksa vielä ymmärtää.

Siksi pitääkin välillä laulaa "armotonta menoa" tai jotakin muuta diibadaabaa, jota ei omasta hyllystä löydy. Onneksi pitää, sillä vasta silloin tajuaa, että kaikki musiikki on arvokasta. Edellisestä huolimatta ja sen vuoksi: tässä on yksi esimerkki siitä, mikä progessa kiehtoo. King Crimsonin vuoden 1972 taltioinnin psykedeliaa tavoitteleva värimaailma ja artistien haahuilu ovat kerrassaan mahtavaa katsottavaa. Robert Frippin kampauskin on todella messevä, jopati herkullinen, mutta kuunteleminen on tietenkin tämän ydin.

Larks' Tongue in Aspic. Kyllä on biisiä nimellä lyöty. Eläköön proge. Sitä ilman ei olisi mitään.

3 kommenttia:

[p] kirjoitti...

aika moista häröilyä. Hauska kuitenkin huomata, että tunnistin heti yhden muusikon vaikka King C. onkin meikäläiselle aika tuntematon.

Anonyymi kirjoitti...

Vastaisinko tähän että YES, oikeassa olet.

Tommi kirjoitti...

Anonyymi oon mä.