maanantaina, lokakuuta 02, 2006

Marillion is dead. Long live Fish.


Olen pidätellyt tämän kanssa, sillä joskus aiemmin on käynyt niin, että en ole faniuteni takia ehtinyt sulattelemaan kokemaani riittävästi. Nyt tuntuu siltä, että mikään eteeni tarjottava aika ei riittäisi. Huomaan lyöväni yli, mutta merenkäynti yltyy kovaksi, kun altaassa polskii iso kala.

Viime torstaina (28.9.) Tavastialla konsertoinut Marillionin ex-laulaja Fish täytti odotukset ääriä myöten ja antoi hieman ekstraakin. Tuhannesti päätin keikalle talsiessani, että keikkapaitaa ei tämänikäinen mies enää osta, mutta niin vain osti, heti Tavastialle astuttuaan. Minkä mies ”tyylilleen” mahtaa. Keikan jälkeen paitaan tuhlaaminen ei harmittanut lainkaan. Fish osoitti rennolla parimetrisellä olemuksellaan, että taitavia sanoituksia persoonallisesti poriseva nallekarhu on voimissaan.


Keikka alkoi soolotuotannolla, jota hyväntuulinen Fish kajautteli bändinsä kanssa vajaan tunnin. Aloitusrykäisy Faith Healer ja toisena kuultu ensimmäisen sooloalbumin aloitusraita The Big Wedge heittivät vastustajankin aseet maihin. Kun Fish lauloi ”America, the big wedge…”, oli konsertin sanomallinenkin sävy taottu kuuluviin. Kolmantena kuultu Moving Targets rullasi iloisesti, vaikka se kuvaakin jokaisen ihmisen nykymaailman taistelukentällä liikkuviksi maaleiksi. Samasta likaisesta sammiosta nousee Brother 52, yksi Fishin komeimmista ja ehkä pelottavimmista biiseistä.

Soolojakson jälkeen äijät poistuivat lavalta ja saman tien lava pimeni ja taustanauhalta pyörähti Rossinin Varastelevan harakan overture. Jokainen Fishin edesottamuksia seuraava tiesi, mitä on tulossa. Marillionin viimeiseksi Fishin aikakauden levytykseksi jäi vuonna 1988 tupla-cd:nä julkaistu konserttitaltiointi The Thieving Magpie (La Gazza Ladra). Kokonaisuuden toiselle cd:lle on taltioitu alusta loppuun livenä soitettu teemalevy Misplaced Childhood (1985). Kun Fish muiden nyky-Marillionin jäsenien kanssa jokunen aika sitten taas pääsi puheväleihin, päätti hän harjoittaa yhtyeensä soittamaan Misplaced Childhoodin livenä… Kiertueen nimi onkin lupaavasti ”Return to Childhood”. Ja paluu on komea.

Mutta Misplaced Childhood pani miettimään muutakin kuin Fishin ylistystä. Marillion ja Fish tuovat aina mieleeni O-P:n, lukioaikaisen ystäväni, jonka kanssa Marillionin vinyylit kuluivat soittimissa ahkerasti. Olikohan O-P myös Fishin konsertissa? (Vielä Fishin jälkeisen Marillionin kävimme Tavastialla kokemassa yhdessä vuoden 1995 Brave-kiertueella.) Ennen keikkaa ajattelin soittaa hänelle, mutta se jäi tekemättä. Miksi on vaikea soittaa ihmiselle, jota ei ole tavannut vuosiin? Häpeileekö sitä jotenkin itseään vai kariutuuko homma kuitenkin siihen, että lopulta mitään yhteistä ei olekaan? Vai onko soittamatta jättävä vain idiootti, joka hukkaa jonkin mahdollisuuden? Jos olisin Bruce Springsteen, vetäisin Bobby Jeanin kaltaisen viisun ja pyytäisin kaveria soittamaan tai koputtamaan ovelleni, jos sattuu tämän näkemään.

Ai niin, hauska juttu oli, että encorena Fish joukkioineen veti Marillionin Incommunicadon, Market Square Heroesin ja Fugazin. Vielä hauskempaa oli, että Incommunicadon naureskeleva mutta uskottava Fish omisti Mixu Paatelaiselle, jonka futistaitoja skotti oli ilokseen saanut ihailla kotimaassaan…

Do you realize this world is totally fugazi?

2 kommenttia:

tommi kirjoitti...

Itse itseään korjaten: Vigil in the Wilderness of Mirrorsin avausraita ei suinkaan ole "The Big Wedge", vaan tietenkin "Vigil". Tästä huolimatta keikalla kuultiin juuri ensiksi mainittu.

Tui kirjoitti...

Vanhoihin kaverihin yhteyden ottaminen on taitolaji ja aiheuttaa jänistyksiä siellä sun täällä. Vastauksena kolmeen kysymykseesi: kyllä, on vaikeaa, voi häpeillä, mitään puhuttavaa ei välttämättä ole ja on idiootti. Mutta kaveri voisi myös ilahtua soitosta.