Blogi tekee sen samoin kuin kaikki muutkin kuvat:
Me näemme kuvassa sanoja, autoja, puita, rakennuksia ja ihmisiä. Todennäköisesti näemme asiat jotakuinkin samoin, todennäköisesti.
Siitä huolimatta meillä, mahdollinen lukijani, ei kuitenkaan ole mitään varsinaista yhteistä. Paitsi kuva.
Mutta kuva ei ole meidän. Välissämme oleva kuva on valon hohdetta, jonka lähde on joku toinen.
Minä sijoitin kuvan tänne ja sinä näet sen, kuvan, jonka minä otin ranskalaisen jo kuolleen filosofin tekemästä elokuvasta.
Meidän väliimme kasaa muurin kuva, jonka keinoin muurin voi murentaa.
Kuvaa ei murenna mikään.
8 kommenttia:
Todennäköisesti jokainen meistä kiinnittää kuvassa huomiota eri asioihin, kuka tekstiin, kuka autoihin, puihin, markiisin alla olevaan liikkeeseen/kahvilan, kuvan ja tekstin suhteeseen, kuka mihinkin kiinnostuksesta tai mielentilasta riippuen. Näin olisi vaikka koko lauma katsoisimme kuvaa samaan aikaan rinnakkain samalta paperilta.
Blogi on vain näennäinen silta ihmisten välillä. Hyvin erilaiset syyt kiinnittävät huomiomme eri kirjoittajien teksteihin.
Mutta siis: kuva rakentaa muurin ja kuvan keinoin muurin voi murentaa? Siksikö kuvasi (tai jonkun kuva) on ilmestynyt oikeaan yläkulmaan? Muurinmurtajaksi?
Joo, Tui, esimerkiksi niin. Kuvassahan joku "minä" katsoo ulos ikkunasta... ja tarjoaa siten jonkinlaisen tulkintakehyksen tekstille tai sitten ei tai sitten ehkä.
Oikeastaan "minä" tulee lyhykäisellä tekstikatkelmallaan sinun ja minun väliin, vaikka jollain tavalla jotakin selittämään pyrkisikin.
Muuten tuo erottaminen on yhdellä tavalla määritellyn spektaakkelin perusta.
Kuva on Guy Debordin elokuvasta vuodelta 1961.
Puretaan siis muuria. Tässä kuvassa minua häiritsee tekstillä kuvan päälle rakennettu muuri (!; hyväksyn siis termisi), joka vie huomiota kuvalta. Se on paitsi näköeste myös tulkintaa ohjaava. Joudun ottamaan kantaa kuvan ja tekstin väliseen suhteeseen, etsimään kuvasta sekä eroa että kritiikkiä. Teksti estää minua katsomasta kuvaa vanhana kaupunkikuvana. Lisäeste on sinun tekstisi, jonka sisältöä kuvaa katsoessani joudun pohtimaan paitsi yleiseltä kannalta myös sen suhteessa kuvaan. Lisäksi joudun turhaan pohtimaan kuolleen filosofin henkilöyttä, jonka paljastat vasta kommentissasi. Koska viittaat elokuvaan, nousee elokuvakin merkittäväksi. Pitäisikö minun katsoa elokuva ymmärtääkseni kuvan muureineen tai sinun tekstisi sisällön? Yksi muuri ei siis riitä. Purkamalla yhden kohdan, huomaankin sen olleen vain muurinpätkä.
Niin palaan alkuun, eli siihen kommenttiin, jota jokin palvelin kommunikoinnin välisenä muurina ei suostunut lähettämään eteenpäin: kommunikoijien välillä on aina muuri, niin virtuaali- kuin reaalimaailmassakin. Yksi yhteen toisen ymmärtäminen ei liene mahdollista. Asian ja kuulijan välillä on puhuja, hänen persoonansa ja tulkintansa. Kirjoittaja voi olla paitsi tulkki myös este, mutta huomaamattomampi kuin puhuja, koska hänen persoonansa ei ole samalla tavalla näkyvästi läsnä.
Kuva on osa kokonaisuutta, siis vain yksi pysäytetty hetki, yksi osa muuria. Teksti on kuvassa mukana vain siksi, että se toteaa alleviivatusti eron tuottavan muurin. Tekstin alla kuvassa voisi olla mitä tahansa, koska eron-ajatuksen mukaan eron tuottaa kuva, onpa sen sisältö mikä tahansa.
Tätä voi ajatella pelkästään teoreettisena väitteenä, mutta on siinä totuuttakin. Voin esimerkiksi katsoa vaimoni kanssa jotakin elokuvaa kotisohvalla vierekkäin istuen. Se ei kuitenkaan takaa kuin fyysisen läheisyyden ja yhteisyyden. Kuva johtaa meidän molempien ajatukset omille, toisista eroaville teille.
Kyse ei ole siitä, että asiat pitäisi ymmärtää yksi yhteen samoin. Se ei liene mahdollista edes ilman kuvia. Kyse on ennemminkin kuvien kyllästämästä kulttuurista, jossa kuvien spektaakkeli tuottaa ihmisten välille näennäistä yhteyttä. Toisaalta sen, että me keskustelemme tästä, voi ajatella murtavan pelkän näennäisyyden, vaikka emme samaa mieltä asioista olisikaan, vaikka emme asioita yksi yhteen samoin näkisikään.
Debordin nimen jätin mainitsematta ollakseni "uskollinen" hänen ajatukselleen. Kriittisen teorian on hän mukaan oltava ristiriitaista... osin siksi, että sellaista on myös elämä.
En usko täydelliseen samanlaiseen ymmärtämiseen, koska jokainen kokee asiat oman taustansa läpi. Asiaa ei muuta keskusteleeko puolison kanssa kotisohvalla vai reaalimaailmassa tuntemattoman blogitutun kanssa verkossa. Uskon kyllä ihmisten onnistuneeseen yhteiseloon, mutta en siis asioiden täydelliseen yhdenmukaiseen ymmärtämiseen. En usko sen olevan edes välttämätöntä.
Katsoessasi vaimosi kanssa elokuvaa jaatte yhteisen kokemuksen, joka voi molemmille olla miellyttävä ja läheisyyttä luova, mutta kuten huomautit, sen herättämät ajatukset voivat olla erilaisia, näette elokuvankin eri tavoin. Illuusion yhteisestä kokemisesta voi rikkoa kriittinen huomautus, toisen kyllästyminen elokuvaan tms. Kokemus voi olla yhteinen ja todellinen, vaikka toinen ei elokuvasta välittäisikään. Hän haluaa ehkä olla puolisonsa kanssa, jakaa läheisyyden tunteen. Kokemus on yhteinen, mutta sisältö jälleen eri.
Kokemus voi olla yhteinen, mutta kuvan välittämä... Me kaikki hajotamme kuvan kappaleiksi, kun katsomme sitä. Hajottamisen siältö vain on eri joka kerta.
;)
Mitäköhän päässäni tapahtui edellistä kommenttia kirjoittaessani, kun heitin nimekseni tomromin?
Se on toisenlaista muurin murtamista ja rakentamista. Monilla nimillä luot hämääviä identiteettejä, voit keskustella itsesi kanssa, luoda erilaista uutta. Muista Fernando Pessoaa.
Lähetä kommentti