Tänään luin sanomalehdestä STT:n uutisen, jossa todettiin, että television katseleminen on Suomen kansalaisen perusoikeus. Uutisen kärki oli kuitenkin siinä, että analogisten lähetysten poistuessa sosiaalituella elävät vähävaraiset tulevat todennäköisesti saamaan digiboksin sosiaalietuutena.
En väitä, että sosiaalietuuksia jaettaisiin väärin perustein, vaikka varmasti niin toisinaan tapahtuukin. Ihmetellä kuitenkin sopii perustetta siihen, että televisio olisi jonkinlainen perusoikeus. Mikä tekee televisiosta sellaisen kapistuksen, joka liittyisi ihmisyyteen niin olennaisesti, että yhteiskunnan varoin on jokaiselle turvattava mahdollisuus sen tuijottamiseen oman kodin rauhassa?
En tiennyt ennen uutisen lukemista, että sosiaalitukiluukulla televisiolupamaksut on kelpuutettu välttämättömiksi menoiksi. Tämä on outoa siksikin, että televisiota voi katsoa melkeinpä missä tahansa. Lienee vaikeampaa löytää televisioton kolo kuin paikka, jossa television liekit hohtavat. Päättely menee tietenkin niin, että jos televisioluvan saa tukena, niin kai pitää sitten saada digiboksikin.
Olemmeko me jotenkin huonompia ihmisiä, jos emme katso televisiota? Itse olen ehtinyt poikani syntymän jälkeen katsoa televisiota melko vähän. Jalkapallon MM-kisojen yhteydessä vaimo tosin joutui toppuuttelemaan. Silloin kuitenkin ymmärsin, kumpi on tärkeämpää, kuva vai oma läheinen arki. Valinta oli helppo, vaikka kisojen loppupuolella vaimokin jo katsoi otteluita…
Siis jos olemme ilman televisiota jonkinlaisia epäihmisiä, niin miten on niiden laita, jotka jättävät television katsomisen tietoisesti muiden huoleksi. Tällaisiakin ystäviä minulla on, ja he ovat aivan täyspäisiä. Tai ehkä heidän päässään ei ole niin paljon omasta televisiosta katsottuja kuvia kuin yhteiskunta haluaisi.
Televisio taitaakin toimia ensisijassa kansalaistajana. Ajatus voisi mennä vaikka niin, että digilähetysten vastustajat saadaan hankkimaan itselleen boksi, koska vähävaraisetkin saavat sen sossusta. Ja koska sossu tekee heistä kunnon kansalaisia, en minäkään voi jäädä huonommaksi.
6 kommenttia:
Mielenkiintoisia kysymyksiä. Voisiko olla myös niin, että jos ei ole mahdollista hankkia televisiota sitä saattaa kaivata, mutta omistamansa toosan voi huoletta jättää kiinni?
Muinoin olimme pari vuotta ilman TV:tä vanhan hajottua. Televisiottomuuteen tottui koska aikaa katsomiseen ei kuitenkaan paljon ollut. Muistan kaivanneeni laiteta muutaman kerran, jonkin lempisarjan uusinnan ja taitoluistelukisojen aikana. Itse asiassa taisin tuntea itseni pikkuisen älyköksi, kun keskusteluissa voi sanoa, ettei telkkaria ole. Nykyisin on, mutta ei ohjelmatarjontaa kovin paljon tule seurattua. Kun TV on, sen voi pitää kiinni.
Jollain tavalla TV-luvan liitämisen välttämättömäksi menoksi kuitenkin ymmärrän. Entäpä verkkoyhteydet? Onko köyhällä ja työttömällä oikeus omaan tietokoneeseen ja verkkoyhteyteen vaikka tuettuna? Onko hänen pakko tyytyä kirjastojen koneisiin vai saako hänellä olla kone ja yhteys, tietokoneharrastus? Pitäisikö kaukana keskuksista ja kirjastopalveluista elävien jäädä katveeseen, syrjäytyä tältäkin osin?
Hyvää asiaa! Olisi kiintoisaa kuulla, millä perusteella television katseleminen on kansalaisen perusoikeus. Outoa. Tosi outoa.
Toisaalta on ihmeellistä, että jos kerran televisiolupamaksu katsotaan välttämättömäksi menoksi, lupamaksuja ei kuitenkaan peritä valtionverotuksen yhteydessä.
Itse olen kyllä sitä mieltä, että etenkin työttömälle olisi sata kertaa enemmän iloa ja etenkin hyötyä laajakaistasta ja tietokoneesta. Ei ehkä voi liiaksi yleistää, mutta ei töllö ainakaan aktivoi, jos ei suoraan passivoikaan.
TP
Verkkoyhteydet antavat mahdollisuuden tiedonhakuun, asioiden hoitamiseen työpaikan etsimiseen, kommunikointiin, TV ei.
Välttämättömät menot liittyvät asumiseen ja ravintoon, siis elämiseen.
Eivätkö perusoikeuksiin kuulu ensisijassa sellaiset asiat, jotka ovat ilmaisia? Esimerkiksi marjastaminen ja sienestäminen on jokamiehenoikeus (ja tietysti naisenkin).
Minäkin mietin, että jos television katseleminen sisältyy perusoikeuksiin, niin miten on verkkoyhteyden laita. (Toisaalta sitten pitäisi jostakin hommata myös tietokone.) Näitä kysymyksiä voi pohtia monesta näkökulmasta, kuten kommenteissa on tullut esille.
Jos esimerkiksi työn hakemista pidetään jonkinlaisena mittapuuna, niin verkkomaksut kansalaistavat tv:n tavoin ihmisä tietynlaisiksi. Suomi on informaatioteknologian huippumaa. Huipulla taas pysytään vain uusia teknologioita ja käyttötapoja - ja käyttäjiä lisäämällä ja opettamalla. Kaikenlaisia tarpeita on, joita ei vielä 20 vuotta sitten ollut.
Onko jotain ristiriitaa siinä, että sossun luukulla hyväksytään televisiolupamaksu, mutta jotkut juuri tuen yläpuolella elävät vetävät lupaan vaadittavat noin 200 euroa selkänahastaan?
No, olen kuitenkin sitä mieltä, että tv:kin auttaa meitä kommunikoinnissa. Aika paljon useammin puhun kavereideni kanssa tv-ohjelmista kuin www-sivuista.
Ei nää oo helppoja juttuja. Jos oikein tiukoille avustusrajan vetää, niin ravinto ja asuminen, mielellään sähkö ja vesi kuuluvat avustuksen piiriin. Mutta elämä on kai muutakin. Luulisin, että suurin ongelma tässäkin ovat tukien ja siten muiden työn (eli muiden keräämien veroeurojen) väärinkäyttö. Oikeita, todellisia tarvitsijoita kun tukien saajissa on.
Voisivathan esim. TV-luvan ja verkkoyhteyden tukeminen olla vaihtoehtoisia. Sossu avustaa tarvitsijoita toisen maksuissa, mutta hakijan pitää tehdä valinta.
Lähetä kommentti