Tampereen elokuvajuhlilla näin Sylvia Kristelin. Viisitoistavuotiaana olisin kenties haukkonut henkeäni siksi, että pehmoseksin kuningatar, Emmanuelle, istuu samassa elokuvateatterin salissa kuin minä, mutta nyt hengitys kulki aivan normaalisti. Näytöksen aluksi Kristel astui mikrofonin eteen ja totesi katsojille, että hänen elokuvansa kertoo näyttelijästä, joka muuttuu taidemaalariksi. Kristel on noussut rottinkituolista, heittänyt vaatteet ylleen ja ruvennut ohjaamaan. Animaatioelokuva Topor ja minä (Topor et moi, Alankomaat 2004) ei kuitenkaan ole hypännyt Emmanuellen (1974) ulottumattomiin, sillä päähenkilö on kovasti Kristelin näköinen ja oloinen, ja hän on näytellyt pääosaa elokuvassa Emmanuelle, jonka laahus seuraa häntä kaikkialle. Näin se laahus katkeaa... tai sitten ei.
Elokuvan itsereflektiivisyyden funktio ei aivan käy selväksi. Menneisyyden painolasti voi olla hirveä, ahdistava ja kaikkea muuta ikävää. Selkäni takana tuttu elokuvaihminen sanoo vieruskaverilleen: ”Kyllä Kristelistä mahtaa olla ikävää, kun kaikki näkee sen vaan alasti”. Niin, jotakuinkin noin. Siinä sitä on painolastia kerrakseen. Mutta jos haluaa päästä eroon menneisyyden kuvista, niin miksi niiden paino pitää nostaa esille silloin, kun kuvat ovat aktiivisesta muistista monella jo unohtuneet? Onkohan kyse sittenkin siitä, että elokuvan kaikki muistavat, siis Emmanuellen, mutta Kristeliä eivät? Ehkä, sillä ainakin minulle hän on edelleen se rottinkituolissa istuva seksinälkäinen hupakko, jonka pehmoisten kieriskelykohtausten taustalla soinut musiikki muistuu mieleen paremmin kuin yksikään elokuvan kohtaus.
Arkisesti kenen tahansa näköisenä paikalle valunut kuningatar tuli kuitenkin korostaneeksi tähtikuvaansa. Hänen nykyisyytensä voimme tavoittaa samassa salissa, jossa hän on kuin yksi meistä, mutta ajallisesti – ja muutenkin – hän on tavoittamattomissamme. Kristel on läsnä ja poissa. Epäselväksi jäi, kumman osan hän itse haluaisi jäävän katsojan mieleen. Ehkä sen rottinkituolin, siksi monta kertaa se toistui 11-minuuttisessa animaatiossa.
Elokuvan itsereflektiivisyyden funktio ei aivan käy selväksi. Menneisyyden painolasti voi olla hirveä, ahdistava ja kaikkea muuta ikävää. Selkäni takana tuttu elokuvaihminen sanoo vieruskaverilleen: ”Kyllä Kristelistä mahtaa olla ikävää, kun kaikki näkee sen vaan alasti”. Niin, jotakuinkin noin. Siinä sitä on painolastia kerrakseen. Mutta jos haluaa päästä eroon menneisyyden kuvista, niin miksi niiden paino pitää nostaa esille silloin, kun kuvat ovat aktiivisesta muistista monella jo unohtuneet? Onkohan kyse sittenkin siitä, että elokuvan kaikki muistavat, siis Emmanuellen, mutta Kristeliä eivät? Ehkä, sillä ainakin minulle hän on edelleen se rottinkituolissa istuva seksinälkäinen hupakko, jonka pehmoisten kieriskelykohtausten taustalla soinut musiikki muistuu mieleen paremmin kuin yksikään elokuvan kohtaus.
4 kommenttia:
Onko tässä vähän samaa kuin siinä, että julkkis antaa haastattelun siitä, ettei halua antaa haastatteluja ja olla julkisuudessa ja kertoio sen varmuuden vuoksi vielä toisellekin lehdelle?
Eiköhän tässäkin ole kyse markkinoinnista. Sylvia Kristelin elokuvaan ei ehkä heti kiinnitettäisi huomiota, mutta kun tekijäksi mainitaan "Emmanuelle" niin julkisuus on varmaa. Stereotyyppisessä ajattelussa entinen pehmopornotähti ei ole kykenevä ohjaamaan muunlaisia elokuvia. Jos kykenee, se on uutinen.
Mutta yksi tärkeä asia jäi sinulta kertomatta. Oliko Topor ja minä hyvä?
Minun mieleeni pujahti myös ajatus julkisuuden kiroista, joita ihminen tulee ruotimaan julkisuuteen. Varsinaisesta Emmanuellen langettamasta kirouksesta Kristel ei kai ole puhunut koskaan. Se on vain leima, jonka kanssa on yritettävä elää.
Lyhytanimaatiota ei mitenkään markkinoitu Emmanuellen tekemäksi, vaikka saman päivän Aamulehti Kristeliä haastattelikin - tietenkin Emmanuellea unohtamatta...
Topor ja minä oli sellainen mukava ja helppo kuvaus ihmisen muuttumisesta, joka ei varsinaisesti kuitenkaan ollut muutos. Ihan hienosti elokuva oli animoitu, mutta Kristel ei sentään itse ole ryhtynyt animoijaksi. Ehkä animaation keinoin oli kuitenkin mahdollista etäännyttää itsensä (ja katsojat) helpommin Emmanuellesta.
Niin, kyllä Kristelillä hyvinkin voi olla annettavaa animaation(kin) parissa.
Mukava kuulla, että leffassa kuitenkin on ainesta. En oikein voi kuvitella, että Kristelin elämänmuutoksesta tms. olisi voitu tehdä elokuva näyttelijävoimin, ymmärrettävin perustein. Eihän leffamainoksiin Emmanuellea tarvitse kirjoittaa, kun lehdet sen tekevät ihan muutenkin. Usko vaan, kyylä markkinointi pelaa. Toisaalta ei siinä mitään pahaa, hyvä jos Kristel saa mainetta muustakin kuin bodystaan tai vähistä vaatteistaan.
No ehkä Aamulehti ei käytä kyylämarkkinointia, se kuulostaa jotenkin Seiskalta...
Lähetä kommentti