Joskus ihminen jää kiinni asioihin, joihin ei haluaisi, ja joskus taas asioihin, joihin haluaakin jäädä. Minä olen ilmeisesti spektaakkelimiehiä, joskaan en millään muotoa halua nähdä spektaakkelia vain jonakin suureellisena, ylilyövänä tapana esittää asioita, kertoa jostakin niin kuin kaikki olisi vain "aivan mahtavaa" tai "äärimmäisestä hanurista". Vai olisiko spektaakkeli juuri tuo "hanuri"?
Spektaakkeli on suurta, kuten blogi-ilmaisu, mutta ennen muuta asioiden esittämistä niin, että kokonaisuuden hahmottaminen on hankalaa, jopa mahdotonta, kuten blogissa. Ennen muuta spektaakkeli on inhimillisyyden katoa, kuvin määrittyvän aineellisen voitto lihallisesta kosketuksesta.
Tulevana viikonloppuna tiedän taas rämpiväni länsimaisen havaitsemisen, ymmärtämisen ja merkitysten ja merkityksettömyyksien kasautumisen luonteen suolla. Olisiko suon perusta alla olevissa kuvissa? Kuvat olen kameran laukaisinta painamalla tuottanut tv-ruudusta, jolla pyöri Guy Debordin elokuva Spektaakkelin yhteiskunta (1973), joka on filmatisointi hänen omasta samannimisestä teoksestaan vuodelta 1967.
Kuvien myötä toivotan synkkää viikonloppua.
Spektaakkeli on suurta, kuten blogi-ilmaisu, mutta ennen muuta asioiden esittämistä niin, että kokonaisuuden hahmottaminen on hankalaa, jopa mahdotonta, kuten blogissa. Ennen muuta spektaakkeli on inhimillisyyden katoa, kuvin määrittyvän aineellisen voitto lihallisesta kosketuksesta.
Tulevana viikonloppuna tiedän taas rämpiväni länsimaisen havaitsemisen, ymmärtämisen ja merkitysten ja merkityksettömyyksien kasautumisen luonteen suolla. Olisiko suon perusta alla olevissa kuvissa? Kuvat olen kameran laukaisinta painamalla tuottanut tv-ruudusta, jolla pyöri Guy Debordin elokuva Spektaakkelin yhteiskunta (1973), joka on filmatisointi hänen omasta samannimisestä teoksestaan vuodelta 1967.
Kuvien myötä toivotan synkkää viikonloppua.
5 kommenttia:
Synkkää viikonloppua en suostu toivottamaan enkä vastaanottamaan, mutta Luhrmanin Moulin Rougea mukaillen olkoon viikonloppusi Spectacular Spectaculous!
Synkkyys taisi liittyä kuvavälitteiseen olemassaoloon ja sen tuottamaan pessimistiseen näkemykseen ihmisestä yhteiskunnallisena "toimijana". Kommenttisi on kuitenkin mainio, sillä näin kuvavälitteisesti (kuvahan blogi on, jos mitä) harvoin osaamme tarkoittaa juuri sitä, mitä haluamme. Se ei tosin taida olla koskaan mahdollista, vaikka Parnasson blogissa niin uskotaankin - ja jopa vaaditaan.
Minulle blogi ei ole spektaakkeli, mutta arvioinkin vain omaa kirjoittamistani.
"harvoin osaamme tarkoittaa juuri sitä, mitä haluamme", niin, enpä usko että blogissa pystyy täysin välittämään sitä mitä haluaa, koska todellinen ja välitön vuorovaikutus puuttuu. Ihmiset kirjoittavat mistä kirjoittavat ja mielipiteiden taustat ja kirjoitusten/ajatusten todelliset kontekstit jäävät paljastumatta - mikä tietysti blogikirjoittamisessa onkin hyvä.
Miten määrittelet yhteiskunnallisen toimijan? Ihmiset vaikuttavat lähipiirissään, kotona, työpaikalla jne. mikä ei ehkä ole selkeästi näkyvää yhteiskunnallista vaikuttamista. Minua mietityttää blogeista käyvä keskustelu, toisten mielestä blogit ovat uusi vaikuttamisen muoto (tämän ilmeisesti kyseenalaistat) ja toisten mielestä turhaa. Millainen vaikuttaminen blogeista voisi lähteä, sitä mietin joskus myös.
Kuvavälitteinen viesti, tietokoneen ruudulta, TV:stä, valkokankaalta jne. ei ole "totta", se on aina manipuloitavissa ja siksi huijauksen mahdollisuus on myös aina olemassa.
Parnasson blogia seuraan harvakseltaan, aiheet eivät useinkaan kiinnosta. Papinniemi ei taida koskaan osallistua keskusteluun muuten kuin keskusteluaiheen tarjoajana, mikä oikein vastaa omaa käsitystäni blogista.
Taisi mennä taas sivuun kommentistasi. No sellaista vaelktelevaahan se kommunikoiminen on, myös kasvokkain puhuttaessa.
Kommentti ei mene koskaan sivuun.
Kaikki ovat yhteiskunnallisia toimijoita, koska kaikki toimivat yhteiskunnan sisällä, yhteiskunnan osina. Lainausmerkeillä halusin kyseenalaistaa toiminnan aktiivisuuden, mikä ei tekstissä tullut esille kirjaimellisesti. Kuinka usein me teemme asioita niin kuin todella haluamme ja niin kuin itse päätämme? Itse mietin usein, kuinka monesti teen asioita, joita "kuuluu" tehdä. Miksi teen jotakin "velvollisuudesta"? JOku kasvoton minua määrää...
Blogin kautta/avulla voi tosiaankin vaikuttaa. Korostettakoon, että vaikka esittäisinkin kriittisiä huomioita blogin mahdollisuuksista, se on kuitenkin vaikuttamisen muoto, jota en kiellä. Varmasti jokainen blogi vaikuttaa, sillä tuskin täällä muuten kukaan kävisi. Sitä ei ole kovin helppo osoittaa, saako blogeilla muutoksia aikaiseksi. Tosin Kirstin blogin Huittis-kommentin nostama myrsky vesilasissa ainakin osoittaa melkoista vaikutusta.
Spektaakkelin ei tarvitse olla suurta, vaikka johonkin suureen tai suureelliseen sillä useimmiten viitataankin. Yksi tapa (jota postauksen kuvat kantavat) esittää, että spektaakkelia ovat kaikki kuvat ja ennen muuta (kuvien ja koko ajan kuvallisemmaksi muuttuva) yhteiskunta, jossa kuvat tulevat ihmisten väliin, erottavat ihmiset toisistaan. Näin ajatellen blogi(kin) olisi pintatasolla tapa yhdistää ihmisiä mutta syvemmällä tapa kuvin erottaa ihmiset jostakin todellisesta.
Tui, olipa mukava kommentoida hyviä huomioitasi. Kiitos.
Olepa hyvä vain. Hauskaa joutua miettimään näitä asioita, jotka päässä pyörivät ja yrittää muokata ne kirjoitetuiksi sanoiksi. Pari lisäkommenttia.
Tuo kuvalliseksi muuttuva yhteiskunta ja kuvan tuleminen ihmisten väliin kristallisoi hienosti sen, mitä itse olen etsiskellyt naisen ulkonäköön kohdistuvista vaatimuksista kirjoittaessani. Jokin siinä on häirinnyt minua enkä ole päässyt oikein ytimeen. Tuo kuvallisuus. Sehän siinä on. Naisen pitäisi vastata kuvaa, kuvankaunis (!), kuvan näyttämää illuusiota jostain tavoiteltavasta. Suuri osa virallisista julkkiskuvista ym. on manipuloituja, ne eivät näytä todellisuutta, mutta meille myydään ne aitoina.
Se mikä meitä määrää ja ohjaa ratkaisujamme ei aina ole kasvoton. Kumppani, perhe, työpaikka, harrastukset, ystävät, sukulaiset. Kaikki ovat osana ratkaisuissamme. Perhe varmaan niistä lähinnä. Mietimme miten ratkaisumme vaikuttavat lähimpiimme, kumppaniin ja lapsiin. Lähimpien toiveet ja odotukset myös ohjaavat meitä, mutta tämä ei tarkoita, että olisimme ohjailtavia nössäjä. Tuntiessamme vastuuta muista teemme erilaisia ratkaisuja kuin ajatellessamme vain itseämme. Jo se otammeko lähimmäisten tai työpaikan asettamia toiveita ja odotuksia huomioon on osa tätä "ohjailua". Joudumme telemään valintoja.
Blogivaikuttamista pitää vielä miettiä. Siitä voisi lukea jutun jos toisenkin :) (Huomaatko, vaikka en kuulu lähipiiriisi, yritän jo vaikuttaa ratkaisuihisi eli esittää vaimeita päretoiveiveita.)
Lähetä kommentti