Pysy valitsemallasi tiellä

Pysy valitsemallasi tiellä, on sanonta, joka ei tämän päivän tulokasmuusikoille tunnu sopivan. Millä tiellä oikein pitäisi pysyä, jos tietä ei vielä ole olemassa? Väärin. Tie ja tiet ovat olemassa – eivätkä ne kaikki johda Roomaan. Vai johtaisivatko sittenkin? Tämän päivän hittejä kuunnellessani olen monituiset kerrat ajatellut niin kuin 1960- ja 70-luvun progeen aikalaisena lähtemättömästi hurahtanut enoni: ”Kaikki on jo tehty. Kukaan ei enää tee mitään uutta”.

Tokaisun taustalla voisi hyvinkin olla jälkistrukturalistinen höpinä, jonka mukaan mitään uutta ei voi luoda kuin olemassa olevien jälkien päälle olemassa olevista jäljistä. Jäljistä pääsee aina toisiin jälkiin, joista pääsee toisiin jälkiin, joista pääsee toisiin jne. Jäljet eivät lopu koskaan. Entä sitten? Siksikö kaikki on jo tehty? Höpöhöpö. Vaikka palikat olisivat olemassa, on kombinaatioita äärettömiä. Sen osoittaa ainakin blueskaava tai George Harrison, joka hengen vielä virratessa lauloi ”I got my mind set on you”, mutta olisi voinut yhtä hyvin laulaa ”This song is only nine words long”. Ja esitetäänhän palikat eri tavoin: yksi hioo kulmia, toinen viilaa terävämmiksi, kolmas päättää, että nyt tulikin vain sinkun b-puoli. Eräs runoileva bassonketkuttaja lauloi, että kaikki mitä teet on tehty, ”muttei sinun sisälläsi ennen kuin on itse tehty”.

Kun tänään pysäköin auton ja ojentauduin ottamaan Neil Youngin Tonight’s the Nightin (1975) soittimesta, käteni pysähtyi ilmaan. Jäin ihmetellen kuuntelemaan biisiä, joka kuulosti juuri siihen hetkeen niin sulosoinnulta, että kuuntelin saman biisin vielä kaksi kertaa uudestaan. Yhdeltä istumalta pyrin tavallisesti moista välttämään, jotta korville hienot asiat eivät heti kuluisi puhki. Mutta Niilon herkkä, hauras, lähes särkyvä ääni, piano ja huuliharppu ovat yhdessä niin kaunista kuultavaa, että aikamies voisi itkeä. Ai, niin, biisi oli Borrowed Tune, joka kertoo juuri siitä, mistä lainaamisessa (tai plagioimisessa) on kysymys.

I'm climbin' this ladder,
My head in the clouds
I hope that it matters,
I'm havin' my doubts.

I'm watchin' the skaters
Fly by on the lake.
Ice frozen six feet deep,
How long does it take?

I look out on peaceful lands
With no war nearby,
An ocean of shakin' hands
That grab at the sky.

I'm singin' this borrowed tune
I took from the Rolling Stones,
Alone in this empty room
Too wasted to write my own.

I'm climbin' this ladder,
My heads in the clouds
I hope that it matters.

Sanoja on helppo laulaa mukana, jos muistaa Rollarien Lady Janen (Aftermath, 1966). Niilo lainaa Rolling Stonesia surutta, minkä hän laulussa toteaakin: ”I’m singin’ this borrowed tune / I took from the Rolling Stones”. Onkohan se myös syy siihen, että Jaggeria ja Richardsia ei ole präntätty biisin säveltäjiksi?

Borrowed Tune on levyllä, jonka Niilo omisti heroiinin yliannostukseen kuolleille Danny Whittenille ja Bruce Berrylle. Levyn omistuksen mukaan he ”elivät ja kuolivat rock n’ rollille”. Joskus tuntuu siltä, että uskon kaiken, mitä Niilo sanoo, vaikka omistussanat tänään voikin halutessaan tulkita ironisiksi. Rollareita lainaavassa laulussa Niilo laulaa levylle mielentilansa: ”Too wasted to write my own”. Whittenin ja Berryn ”rock-kuolema” ja koko levyn synkkä sävy, jossa ”maailma roikkuu narun varassa”, takaavat laulajan puhuvan totta. Kaikki lainaavat, toiset luvan kanssa ja toiset luvatta. Niilo hankki lupansa suoruudella.

Toisaalta biisi on äänitetty jo vuonna 1972 heti Whittenin kuoleman jälkeen. Rollareilla ei itsellään mennyt tuolloin yhtään sen paremmin. Tokkopa edes huomasivat, että joku kopioi heitä. Ja kukapa ei kopioisi itseään? Niilo on itse plagioinut itseään jo useamman vuosikymmenen. Saman on tehnyt Rolling Stones. Vaikka kuinka ylistäisi muutosta, niin olisiko kuitenkin niin, että parhaat plagioivat itseään? Kun on pitkään polkenut valitsemallaan tiellä, on jotakin, mitä plagioida.