maanantaina, joulukuuta 12, 2005

Päivien päätteeksi


Kulttuurintutkimuksen päivät olivat ja menivät. Istuin elokuvaryhmässä, jonka esitelmissä pohdittiin muun muassa dokumenttielokuvan todellisuussuhteen tarkastelun ongelmia, 1980-luvun lopun unkarilaista naiselokuvaa ja 1920-luvun suomalaista elokuvajournalismia. Ryhmän kaikki aiheet näyttivät yhteismitattomilta, mutta niistä löytyi kuitenkin paljon yhtymäkohtia, jotka tarjoavat inspiraatiota omiin juttuihin.

Omassa esitelmässäni tarkastelin Jaakko Pakkasvirran Kesäkapinan (1970) suhdetta Guy Debordin spektaakkelin kritiikkiin. Omasta lava-ajastani jäi päällimmäiseksi mieleen se, että milloinkaan av-välineet eivät toimi moitteettomasti. On aivan sama, kuinka tarkasti tekisi valmistelut. Tällä kertaa videotykin asetukset leikkasivat kuvan torsoksi. Se siitä, ajattelin, mutta oikeastaan kaikki olikin hyvin: esimerkkinäytteeni detournasi Kesäkapinan loppukohtauksen ja kritisoi näin spektaakkelin kritiikkiä.

Paluumatkalla luin junassa Kai Niemisen Vakavia runoja (Tammi 1997), jotka palauttivat minut kuvien maailmaan. Katsoin ikkunasta maisemaa, jonka ohi juna kolisti kuin maisemaa ei olisi. Juna leijui tyhjän päällä läpi kuraisten peltojen ja yksinäisten haja-asutusalueiden. Katsoin sukupolvien välistä kuvanauhaa, jonka Nieminen kiteytti hienosti, humoristisesti mutta vakavasti:

Ja hän puhui heille vertauksin, mutta niitäkään ei ymmärretty ja niin hän klikkasi heille ikoneja.

Ei kommentteja: