perjantaina, joulukuuta 02, 2005

Englanti, osa 7.

Torstai 17.11.2005

Sylvia ja Derek tarjoavat viimeisenä Glastonbury-aamunamme meille englantilaisen aamiaisen. Minulle se on ensimmäinen kerta, koska Stanstedin Holiday Innissä ei englantilaista aamiaista ollut, vaikka hotellin www-sivut niin antoivat ymmärtää. Minua varoitettiinkin siitä, että täkäläinen luokitus ei tosiaankaan vastaa suomalaista. Neljän tähden hotelli ei vastaa Suomen neljää tähteä.

Aamiainen jää lyhyeksi, sillä kiiruhdamme jo 10.03 Bristoliin lähtevään bussiin. Ennen lähtöä vilkaisemme vielä kerran Sylvian ja Derekin aamiaishuoneen ikkunasta avautuvaan puutarhaan. Sitten Derek saattaa meidät pysäkille. On ikävä ja haikea erota heistä ja Glastonburystä. Ehkä juuri eroamisen takia tänne ovat tulleet ensimmäiset pakkaset. Tuntuu siltä, että suljemme kotioven tietämättä milloin palaamme. Emmekä me tiedäkään. Astuessani bussiin luotan kuitenkin siihen, että Glastonburyn rauhallisuus ja ystävällisyys ovat tarttuneet minuun. "Sinä et ole koskaan paikassa, paikka on aina sinussa", kuten A.W. Yrjänä laulaa.

Matka Bristoliin kestää runsaan tunnin. Olemme melko hiljaisia, hieman vastahakoisesti matkalla kohti kiivaampaa ja vilisevämpää paikkaa. Tutuiksi käyneet peltomaisemat vilahtavat ohi. Tai oikeastaan bussi kyntää maisemassa, sillä niin korkeita vajonneiden teiden penkat paikoin ovat. Kuulemma vain roomalaisten rakentamat tiet ovat kestäneet sillä tasolla, johon ne on aikoinaan perustettu. Eivät roomalaiset siis pelkästään hulluja olleet.

Puolimatkassa penkasta lentää fasaani kuolemaansa. Bussikuski ei voi tehdä mitään, kun lentoon ponnistava fasaani tömähtää suoraan bussin tuulilasiin. Fasaani kolahtaa tuulilasin oikeaan yläkulmaan ja taintuneena pari kertaa bussin katolla. Kuski jarruttaa refleksinomaisesti, mutta antaa bussin rullata eteenpäin. Matka jatkuu kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ehkä tilanne on fasaaninmetsästäjien maassa arkinen, sillä kukaan muu bussissa ei tunnu reagoivan lintuparan kohtaloon millään tavalla.

Bristolissa emme ehdi muuta kuin ottaa rautatieaseman rampilla pari valokuvaa. Kävelemme suoraan lipputiskille ostamaan liput Oxfordiin. Juoksemme viiden minuutin päästä lähtevään junaan. Didcot Parwayssa vaihdamme Lontoosta tulevaan junaan. Näkymät asemalta eivät oikein kiehdo, sillä aivan aseman vieressä tupruttaa yksi Englannin ydinvoimaloista. Halu päästä Oxfordiin kasvaa. Yliopistokaupunkia lähestyessämme alkaakin vähitellen tuntua siltä, että muutos on hyväksi. Ehkä kuitenkin kaipaamme enemmän elämää juuri nyt.

Oxford on meille tuttu vain yliopistosta, soutukilpailusta ja jalkapallosta. Siksi nappaamme heti taksin, jolla hurautamme hotelliimme. Hotelli on noin puolen mailin päässä kaupungin ytimestä, mutta taksikuskikaan ei oikein tunnu tietävän, missä on Banbury Road 66A. Taksi jättääkin meidät väärälle puolelle tietä, joten taas on edessä tienylitys, joka ei Englannissa ole oikeanpuoleiseen liikenteeseen tottuneelle aina helppo tehtävä. Täällä suojatiet toimivat kuitenkin täysin jalankulkijoiden aikataulun mukaisesti. Kun on painanut suojatien pylväässä olevaa nappia, vaihtuu valo välittömästi vihreäksi. Täällä suojatielle uskaltaa muutenkin mennä rohkeammin kuin Suomessa.

Hotellin vastaanotto on tympeä, lähestulkoon ylenkatsova, koska meillä on rinkat selässä. Rakennus näyttää ulkoa kovin komealta, mutta niinhän täällä näyttävät melkein kaikki rakennukset. Olemme kuitenkin tyytyväisiä siihen, että saamme katon ja paikan, johon voimme jättää kantamuksemme. Vain pienen hengähdystauon jälkeen lähdemme keskustaan, sillä olemme täällä vain kaksi päivää. Keskustan kävelykadulle ehdittyämme huomaan, että vilinää on sittenkin tämän hetken mielentilaan liiaksi. Nuoren opiskelijamassan seassa etsin Oxford University Pressin puotia, ja kun se lopulta löytyy, tunnen käveleväni virastoon. Täällä kirjakaupat ovat äärimmilleen organisoituja niin, että halutun asian löytäminen on hankalaa. Kun vihdoin tiedustelun jälkeen löydän mediaa käsittelevän kirjallisuuden hyllyn, on pettymys melkoinen. Hylly on todella pieni. Silti ei ole yllättävää, että täältäkin tarttuu mukaani yksi kirja.

Illalla löydämme mukavan opiskelijakuppilalta vaikuttavan pubin nimeltä The Royal Oak, jonka olut- ja siiderihanoissa on valinnanvaraa. En maista kaikkea, vaan haluan nukkumaan, sillä matkustaminen vaatii hyvät unet. Hotelli osoittaa kuitenkin sen, että englantilaisilla rakentajilla ei tunnu olevan mitään käsitystä siitä, miten hotelliasiakas saadaan pidettyä tyytyväisenä. Äänieristys on hotellissa niin ja näin. Sitä ei ole, jos viereisten huoneiden keskustelut, vessanpöntön vetämiset ja sähkökatkaisijoiden napsuttelut kuuluvat. Jotenkin taidamme kuitenkin nukahtaa, vaikka vihdoinkin saamme myös kokea todella kylmän huoneen. Niin, tännekin ovat tulleet ensimmäiset pakkasyöt.

3 kommenttia:

Maaru kirjoitti...

Hups. Minä kun luulin että se oli Angelus Silius (1624-77) joka sanoi ensin, että "et ole paikassa, vaan paikka sinussa". Eli lausahti ajatuksen vähän ennen A.W. Yrjänää. Löytyy muuten Leena Krohnin Tainaronin alkusivulta.
Eli "Die Welt hält dich nicht; du selber bist die Welt"...

Mutta näinhän meille aina käy; historian ketjut katkeavat. Ei mitään uutta auringon alla. :-)

Maaru kirjoitti...

Sorry kirjoitusvirhe, siis tietty Angelus Silesius.

Tommi kirjoitti...

Kiitos huomautuksesta. Näin ne ketjut todellakin katkeavat. Ketjujen katkeaminen on inhimillistä, vaikka sitä ei aina ymmärtää haluaisikaan.

Tämä ei ole puolustus, mutta totesin Yrjänän "laulavan" nuo sanat. Silesius ja Krohn tuskin ovat ajatusta laulaneet, vaikka ajatuksen historian ketjuun jäljen ennen Yrjänää jättäneet ovatkin.

Esiintyyköhän ajatus monessa laulussa? Olisi mukava tietää.