Viikate niittää komeasti

Toiset sen taitaa, onnen ja karkelon
Osaavat elää elämäänsä pysymällä paikallaan
(Leimu, 2003)

Kouvolasta maineeseen pompannutta Viikatetta sopii nimittää orkesteriksi ennemmin kuin yhtyeeksi. Tässä erossa, tai oikeastaan ristisiitoksessa, on Viikatteen voima: orkesterin raskas poljento on kotonaan työväentaloista ja pikkusaleista ammennetun iltamakiertueperinteen kehyksessä.

Orkesteri lähtömerkin antaa
alkusoitto on tutun kuuloinen
Nuottiteline valettu painavaan rautaan
minä tiedän kelle kumartaa…
(Karmiini juhlasali, 2003)

Perjantaina (14.10.) näin Viikatteen Turun Klubissa. Taisi olla minun ja lavalla musisoivan orkesterin kahdestoista kohtaaminen. Tämäkin tapaaminen oli mainio, kenties parempi kuin koskaan. Asenne on kohdallaan, kun otsassa ei ole riitaryppyjä. Ja Viikatteella on oikea asenne. Asetelma kitaroista ja bassosta fallisesti pystyssä ei sopisi ihan jokaiselle suomibändille. Viikate ei kuitenkaan lyö yli, vaan on aito, koska orkesterin jäsenet osaavat tarpeen tullen nauraa myös omille tekemisilleen.

Myönnän olevani fani, mutta silti ihmettelen toisinaan, mikä kumma saa ison miehen eturiviin heiluttamaan nyrkkiä? (Sanottakoon, että kanssani lavan edessä nyrkkiään pui myös viidettä kymmentä käyvä ystäväni.) Vaikka pidänkin itseäni näissä karkeloissa vanhana tekijänä, tunsin itseni nuoreksi. Niittivyön pidin kuitenkin housuissa, vaikka oikeaoppisesti se olisikin Yönseudun (2000) kertosäkeen aikana tullut nostaa tiukkana ilmaan yhteen nostettujen käsien välissä:

Eikä siinä muassa tullut muuta
Kuin nahkavöihin uudet reiät
On yönseutu edelleen sitä pahinta
Aikaa.

Viikatteen sanoitukset vievät kuulijan yhtenäiskulttuurin aikaan, jossa kunniassaan voisivat olla talonpojat, heinikkoon kallistettavat piiat ja käsin lypsy. Näin voisi olla, ja ainakin Kaarle Viikatteesta niin varmasti pitäisi olla. Mutta maailma on muuttunut, suuri muutto tyhjentänyt pellot, metsät ja tilukset.

Viimeinkin on pellot paketissa
Ei kylymä tila kannata

Viimeinkin on lankut ikkunoissa
Enää haetaan vain sementti kaupalta
Uusiin kengän pohjiin
(Kylymä, 1999)

Nostalgia on karhean harmaata, ja sanoisinko, että miehistä. Sanon. Silti yleisössä nyrkkejään heiluttavat myös naiset, jotka osaavat laulujen sanat ulkoa. Me kaikki yhteislaulajat taidamme haluta sellaiseen Suomeen, jota ei ole. Tosin Viikatteen mukana ei ainakaan ajaudu mihinkään helppoon löhömaailmaan. Viikatteen tekemä matka on kovin lähellä Mikko Niskasen Kahdeksaa surmanluotia (1972), sillä kun maailma potkii (ja se potkii koko ajan), on yksinäisen kulkijan lohtu voinut olla vaikka halkopinosta löytyvän pullon tai köyden muotoinen.

Löytyypä apu ja lohtu laulun sanoissa mistä tahansa, tarjoaa sitä myös Viikate. Jos konsertista tulee yön pimeydessä kotiin hymyillen, muistelee sitä vielä päivienkin päästä ja ehkä jopa kirjoittaa siitä blogiin, on elämäkin ainakin hetken mallillaan. Silti ei kannata ryhtyä rakentelemaan pilvistä linnoja...

Vielä tulee aika itseään sietää
Vaan jokin kumma kaulusta hiertää
Se korutont’ on kertomaa
(Korutonta, 2000)

Antaa Viikatteen heilua!