Puolisentoista vuotta sitten (vai olisiko siitä kauemmin) innostuin vaihtamaan runoilija Arto Lapin kanssa tekstiviestihaikuja, toisinaan tankoja ja nelisäkeitä. Olin vaihdossa oppipoikana, vaikka toisinaan olinkin ylpeä siitä, mitä sain aikaiseksi. Vaikka seuraavasta en ole ylpeä, pränttään sen ruutuun, sillä pitkästä aikaa lähetin tekstiviestin haikun muodossa.
Tuulivyön takaa
autojen jyly tekee
metsään kaupungin.
Tekstiviestissä ei voi laverrella. Tai tottakai voi, mutta. Haiku on tiiviytensä vuoksi kuin luotu tekstiviestin muodoksi - siksikin, että onnistuneessa haikussa saa välitettyä vastaanottajalle jotain muutakin kuin kirjaimellisen tavataan-siellä-ja-siellä-kello-se-ja-se -merkityksen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti