Rattaista rattaiksi

Opettaja-lehdessä 38/2005 kansanedustaja ja luokanopettaja Tatja Karvosen kolumnista on nostettu pintaan seuraava älähdys:

On älyllistä epärehellisyyttä, jos nuoria koulutetaan sellaisiin ammatteihin, joiden avulla ei ole mahdollisuutta työllistyä.

Aivan, kuulostaa järkevältä. Aivan, jos ei asiaa sen kummemmin mieti. Ehkä kuitenkin kannattaa miettiä sitä, kenen näkökulmasta asiaa katsotaan. Onhan se tietysti epärehellisyyttä, mutta eikö epärehellisyyttä ole myös se, että ei noudata omia intressejään, vaan jonkun ylempää julistamia totuuksia?

Kun ajatus nousee lukion ja ammatillisen koulutuksen suhteen ruodinnasta, on myös muistettava, että tuolloin ”koulutettavat” ovat vielä lapsia. He eivät useinkaan tiedä, mitä he haluavat ammatikseen tehdä. Mutta tarkoittaako se sitä, että paikkoja pitää siirtää koulutusalalta toiselle, jos jossakin on koulutettu liikaa ja jossain toisaalla liian vähän? Ne, joita koulutetaan yhteiskunnan tarpeen vaatiessa nyt, eivät voi olla varmoja, että tarvetta on vielä 3-5 vuoden päästä. Miksi ihmeessä kaiken tekemisen pitää tähdätä ammattiin?

Kai 16-vuotiaat vielä saavat haahuilla. Tähän sopii vanha tietoiskulausahdus: leikki on lapsen työ. (Siis lapsenkin leikki määrittyy työn kautta.) Niin, lapsen, mutta milloin teini-ikäinen nuori ei enää ole lapsi? Ja mitä sitten on nuoruus? Jos nuoren tekemisistä ollaan kiinnostuneita vain silloin, kun nuori rikkoo sääntöjä, niin nuorta ei haluta nähdä omaehtoisena aktiivisena toimijana. Byrokratian vallassa nuoruus on vain pakollinen silta lapsuudesta aikuisuuteen.

Tuon sillan ainoa funktio on tehdä lapsesta hyvä aikuinen. Sitä korostaa Tatja Karvonenkin, todetessaan, että J.V. Snellmanin ja Santeri Alkion linja, jossa yksilön ja kansalaisyhteiskunnan tavoitteet ovat yhtenevät, on edelleen erittäin toimiva sekä kasvatuksessa että koulutusratkaisuja pohdittaessa.

Lapset ovat yhteiskunnan rattaita. Ja nuoret niitä rattaita vasta ovat. Mutta rattaita pyörittävät aikuiset – aina aikuisten näkökulmasta. Ehkä Karvosen ihailema elinikäinen oppiminen tarkoittaakin jatkuvaa yhteiskunnan tavoille oppimista tai muovautumista.