Viime aikoina päässäni on pyörinyt kaksi televisiokanavien mainoslausetta. Yleisradion TV1 mainostaa itseään kanavana, joka vie katsojan aikojen taakse. Kun tapitat televisiota, on etäisyytesi menneisyyteen yhtä pitkä kuin matka kaukosäätimeesi.
On hienoa, että mihinkään ei tarvitse fyysisesti liikkua, koska pyramidien alle voi kaivautua kotisohvallakin. Mutta mihin menneisyyteen kotisohvalta oikein pääsee? Tyynyjen välistä me sukellamme tarkkaan rajattuun kuvakavalkadiin kuin etelänloman päivämatkalla Riministä Firenzeen, jossa saa nähdä maailman tärkeimpien taiteilijoiden töitä. Sen jälkeen voi parempana ihmisenä makoilla rantatuolissa ja pyhittää ajan vain itselleen pohtimalla, mitä se renessanssi taas olikaan.
Nelonen taas on jo pitkään toitottanut olevansa ja tarjoavansa jotain ihan muuta. Edesmenneen viikonlopun "leffaputki" pistää miettimään, että mitä tuo ”muu” voisi olla. Putkessa esitettiin elokuvat Pearl Harbor (2001), Taru sormusten herrasta – Sormuksen ritarit (2001) ja Tomb Raider (2001). Neloselle jotakin muuta ei varmastikaan edusta vuosi 2001, vaikka leffaputken elokuvien tekovuosista niin voisi ehkä päätellä. Mutta voisiko väittää, että muut kanavat eivät tarjoa yhtä paljon massaelokuvia ja siksi Nelonen on tv-kanavien joukossa jotain ihan muuta? Vain näin Nelosen voi väittää elokuvatarjontansa puolesta poikkeavan muista kotimaan tv-kanavista.
Tai voi sentään muutenkin: Nelonen pyrkii väen väkisin kaupunkilaisten nuorten ja nuortenmielisten kanavaksi, jossa kaikki katsotaan tämän päivän lasien läpi. Nelonen on menneisyydetön kanava oman historiansa vuoksi mutta myös esittämänsä sisällön vuoksi. Se on nykypäivän pinnallista hektisyyttä, jossa uutiset rakennetaan kanavan nimen takia neljän pointin varaan, ja juuri siksi se on jotakin ihan muuta. Ainakin pintatasolla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti