tiistaina, syyskuuta 20, 2005

Paasilinna kirjoittaa kuin norsu

Kesäkuun lopussa Jussi Aurén pani blogiinsa Arto Paasilinnan Suomalaisesta kärsäkirjasta (Wsoy 2005) Satakunnan kansaan kirjoittamansa arvostelun. Kirjoitin arvostelun perään hätäisen kommentin, jossa lupasin heittää oman arvosteluni tänne "lähipäivinä". Tuo lähipäivä tuli tänään ja arvosteluni on tässä. Alunperin arvostelu on julkaistu Hämeen Sanomissa 29.7.2005.


PERIN KANKEITA NORSUEPISODEJA

Arto Paasilinna: Suomalainen kärsäkirja.
Wsoy 2005. 245 sivua.

Vuodesta 1972 lähtien Arto Paasilinna on julkaissut romaanin melkein joka vuosi. Vain kolmena vuonna on jääty ilman. Paasilinnan uusin, Suomalainen kärsäkirja, on jo hänen 32. romaaninsa. 1970-luvun ja 80-luvun alun parhaista kirjoista ollaan nyt niin kaukana, että liukuhihnan voisi välillä pysäyttää.

Suomalainen kärsäkirja on Keravalla syntyneen sirkusnorsu Emilian ja hänen kouluttajansa Lucian liikkuva tarina. Matkaa taitetaan itärajan takana ja Suomessa. Tuleepa Emilia mihin tahansa ja tekeepä hän mitä tahansa, suhtautuvat ihmiset häneen ymmärtäväisesti. Elämä on lutuista. Emilian kärsä kurkottaa kohti vanhaa agraariyhteiskuntaa, jossa ihmisiä kiinnosti muukin kuin oma napa.

Emilian kohtaama maailma on lämmin, mutta se ei korvaa tarinan puutetta. Kärsäkirja on juonellisesti tynkä, vain kokoelma episodimaisia kertomuksia siitä, mihin elefantti Suomessa voi joutua. Kun viimein lähdetään Nakkilasta Saimaalle ulottuvalle matkalle, tuntuu tarina saavan sisältöä. Maatilan isäntä lähtee vieraan naisen kanssa seikkailuun. Isännän poissaollessa omaan seikkailuunsa ryhtyy myös maatilan emäntä. Ihmissuhdejuoni voisi alkaa, mutta Paasilinna katkaisee sen vetämällä mutkat suoriksi.

Kieli kuin suoraan tietosanakirjasta

Tilaa käytetään tarinan sijasta häpeilemättä oman tietämyksen esittelyyn. Olipa kyse elefantin elimistöstä tai maakellarin katon rakentamisesta, joutuu lukija tuon tuosta juonenkulun pysäyttävän turhantarkan luettelokerronnan eteen. Kielestä on Paasilinnalle ominainen hauskuus poissa. Ehkä tylsä ja yksitotinen kieli on tietosanakirjojen vaikutusta. Lukijaankaan ei luoteta, vaan asiat selitetään halki niin, että pieneenkään epäselvyyteen ei ole mahdollisuutta. Elefantin oudot seikkailut muistuttavatkin lastenkirjaa.

Paasilinna yrittää kyllä olla hyökkäävä sinne ja tänne, mutta selvää askelta ei oteta mihinkään. Paikallaan pysyminen näkyy ikävimmin stereotyyppisten näkemysten pönkityksenä. Stereotyyppien on tarkoitus hauskuttaa, mutta hauskutus kääntyy helposti ahdasmielisyydeksi. Vai mitä ajattelisi siitä, että ”vihreän aatteen läpitunkema” kasvissyöjä miettii, voiko hän juoda olutta, koska sen valmistukseen on ehkä käytetty lihaliemikuutioita? Kun kettutytöt, lintuharrastajat, kasvissyöjät, siviilipalvelusmiehet ja yliopistoväki samastetaan naurettavaksi tehtävän luonnonsuojeluaatteen alle, astutaan pahasti vikaan.

Kankeat episodimaisen kerronnan ajatukset tekevät Paasilinnasta pystyyn nukahtaneen kelon, joka rakentaa kirjasta toiseen samaa mukahauskaa unta, joka tällä tahdilla uhkaa taipua painajaiseksi. Nyt olisi tauon paikka. Sen jälkeen voisi taas olla helmiä luvassa. Vai onko paukut jo paukuteltu?


1 kommentti:

Jii kirjoitti...

´´Elämä on lutuista. Emilian kärsä kurkottaa kohti vanhaa agraariyhteiskuntaa, jossa ihmisiä kiinnosti muukin kuin oma napa. ´´

Muillakin mieshumoristeillamme tuntuu olevan taipumusta tälläiseen menneen maalaisidylliin ihailuun. Ihan niinkuin 50-luvun rillumarei olisi uudestisyntynyt 2000-luvun kirjallisuudessa. Tiedä sitten, tarkoittaako se, että Helismaa ja kumppanit olivat 50 vuotta aikaansa edellä vai sitä, että me kotimaisen proosan ystävät olemme pikkuisen jälkijättöistä porukkaa?

Ainakin Kalle Isokallio nyt tulee ensimmäisenä mieleeni. Hänen kirjoissaan kaikki aidot asiat tulevat aina maalta.