keskiviikkona, syyskuuta 21, 2005

Neil Young on...

Tämä ei ole mainosblogi. Siitä huolimatta naputin näppäimistöä jokunen päivä sitten The Rolling Stonesin uuden levyn julkaisun innoittamana. Nyt on vuorossa Neil Youngin Prairie Wind. Tämä ei kuitenkaan ole mainosblogi. Syy Neil Youngin uuden lätyn mainitsemiseen ei ole pelkässä faniudessa.

Uncut-lehti järjesti sadanteen numeroonsa eräänlaisen top100-listan, jossa sadalta populaarikulttuuri-ikonilta kysyttiin, mikä teos on viimeisen viidenkymmenen vuoden aikana vaikuttanut heihin kaikkein eniten. Syntyi lista, jossa on sellaisia teoksia ja nimiä ”kuin pitääkin”, mutta vielä enemmän mukana on yllätyksellisyyttä, joka syntyy valitsijan ja kohteen väliin oletetusta kuilusta.

Oudoimmalta tuntuu Mobyn valinta: Jerry Lee Lewisin Whole Lotta Shakin’ Goin’ On (1957). Kyseessä on kuitenkin vain tämän päivän harha, sillä ainakin minä ajattelen Mobya helposti vain jumputtavan konepopin taitajana. Henkilöhistoria kuitenkin tekee valinnasta ymmärrettävän. Moby kuuli Lewisin biisin 17-vuotiaana soittaessaan punk-bändissä. Se teki vaikutuksen teinipunkkariin aggressiivisuudellaan ja kaaokseen taipuvalla vaarallisuudellaan. Moby toteaa: ”Tänään on mahdotonta ymmärtää rock & rollin luojien rohkeutta ja vallankumouksellisuutta, sillä nyt rock on niin turvallista.”
Juuri niin.

Yksilöllisen menneisyyden kommentointi onkin ainoa asia, joka tällaisesta listasta tekee kiinnostavan. No, tietysti siitäkin voi saada kiksit, että valitsisi saman levyn kuin vaikka Robert Plant tai Paul Weller. Ja nyt palataan Neil Youngiin…

Kerran juutuin ulkomailla keskusteluun uskonnosta ja uskonnollisuudesta. Muistan vieläkin hiljaista hilpeyttä aiheuttaneen repliikkini, joka päätti aiheesta keskustelun ja suuntasi puheen musiikkiin. Sanoin: ”If there is a god for me his name is Neil Young.” Aivan kirjaimellisesti tokaisua ei kannata ottaa, mutta oikeastaan se pitää vieläkin paikkansa. Siksi haluan mainita Prairie Windin julkaisun.

Uncutin listalla elokuvaohjaaja Jim Jarmusch nostaa pöydälle Youngin vuoden 1970 levyn After the Gold Rush (1970). Nousen tuolilta ja asetan cd:n soittimeen. Kuuntelen levyn läpi lähes hartaassa mielentilassa ja päätän mitä pikimmin katsoa uudestaan Jarmuschin elokuvan Year of the Horse (1997), jossa Jarmusch kuvaa Neil Young and Crazy Horsen vuoden 1996 kiertuetta.

Viime maaliskuun lopussa Neil Youngilta leikattiin aivovaltimonlaajentuma. Uncutin kommentissaan Jarmusch sanoo tavanneensa Youngin heti, kun tämä oli päässyt sairaalasta. Tultuaan Nashvilleen Youngin studioon Jarmusch kysyi: ”Hei, sähän pääsit just sairaalasta. Miksi sä olet jo studiossa?” Young vastasi: ”Mulla on biisejä ja niitä tulee vain lisää. Tämä on mun työni. Mitä muuta mun pitäis tehdä?"

Hämmentävää. Ja taas iski kiksit.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Neil Youngin rosoisen sielukkuuden ja omapäisyyden tuloksena on syntynyt musiikkia, joka huimaa päätä joka kerta kun levyn laittaa soimaan. Joidenkin, jopa itseään asiantuntijoina pitävien mielestä Neil Young ei osaa soittaa eikä laulaa. Mutta ainakin hänen musiikkinsa kautta voi ymmärtää sen, mikä lopulta on tärkeää.

Tommi kirjoitti...

En tiedä, kuka samanmielinen on esittänyt kauniin kommentin, mutta hämäläinen painotus siinä on...

[p] kirjoitti...

Olen silloin tällöin miettinyt näitä kuuluisuus-viittaa-toisen-kuuluisuuteen-juttuja. (vrt. mainitsemasi artikkeli Uncut lehdessä). Niitä on hauska lukea, mutta onko niissä sittenkään mitään kovin mullistavaa. Monesti voisi olla yhtä mielekästä kuulla mikä levy Pernoolaiseen levyseppähitsariin on iskenyt. Tai ei ehkä sittenkään. Olen joskus joutunut itse julkisesti tunnustamaan idoleitani ja olen huomannut sen aika vaikeaksi puuhaksi. En haluasi latistaa omaa työtäni vain muutaman kaikille tutun suunnitelijan referaatiksi. Mutta ehkäpä lukijana on helpompi samaistua Mobyyn ja kumppaneihin kuin Peraan Pernosta.
Kävin kerran keskustelun erään amerikkalaisen vanhemman herrasmiehen kanssa aiheesta ketkä ovat Rockiin eniten vaikuttaneita ihmisiä. Olimme hyvässä yhteishengessä saaneet listaan nimiä Elviksestä Dylaniin ja Beatlesiin kunnes ehdotin Neil Youngia. Tätä valintaa jouduin myymään tuolle vanhalle hipille kauan ja hartaasti. En muista perusteita kovin hyvin enää, mutta muistaakseni puhuin paljon musiikista joka tuntuu pulppuavan suoraan Niilon sydämmestä ja on vaikuttavaa siitä huolimatta, että hän ei osaa laulaa...
Päätän jorinanin keskusteluun, joka käytiin yleisön ja Neilin välillä:
Yleisö (joku humaltunut Juutti): ROCK'N'ROLL!!!!
Neil: What you think I am?

jf kirjoitti...

Ei Mobyn valinta oikeastaan tosiaan hämmästytä. Samastun siihen, ja itse voisin mainita Beatlesin Rock'n Roll Musicin, ihan silkasta energian ja kertakaikkisen läpipään-meiningin syystä. Ja tuo biisihän taas referoi Lewisiin ja Berryyn ja sitä kautta kaiken lähteille. Mutta että juuri siinä, että rakastaa rockia, ja tämä on se perustilanne, johon kaikki rakentuu, tuo biisi on kyllä äärimmäisen keskeinen. Niinku Vittulajänkä-pohjalta.

Tommi kirjoitti...

Mehän elämme assosiaatioiden varassa. tai niin me ainakin kommunikoimme. Rock n' Roll Musicista mun mieleeni tulee Manics Street Preachers ja siitä taas se, että kaikkea ei kannata hyväksyä. Rokkikokki on rokkia, sanoisi tähän varmaankin A.W. Yrjänä, Vainajala-pohjalta.