Pysähdy!

Pysähtyen olisit jo perillä, kirjoitti muistaakseni Pekka Kejonen. Näin yksinkertainen neuvo on vaikea toteuttaa. Vaikka ei olisi asioita, jotka on pakko tehdä, rakentaa ihmismieli kaikenlaisia pakkoja, jotka olisi tehtävä – ja mielellään mahdollisimman nopeasti eli nyt heti.

Pitääkö meidän kaikkien jättää maailmaan jälki, joka kertoo, että mekin olemme käyneet täällä? Verbi ’käydä’ on kysymyksessä olennainen. Koska me olemme täällä vain käymässä, niin miksi pitäisi tieten tahtoen hajottaa itsensä, kun puolimatkaankin on parhaassa tapauksessa vielä vuosien matka?

Pari päivää sitten minut pysäytti tietokoneen rikkoutuminen. On lohdullista huomata, että tekniikka voi auttaa myös hiljentymään. Kolmisen vuotta sitten minut pysäytti jalkapallon tuoksinassa vääntynyt polvi, joka vaati leikkauksen. Muistan tuolloin ajatelleeni, että jokaisen kiireisen ihmisen pitäisi joutua polvileikkaukseen. Se ainakin pakottaisi olemaan hetken paikallaan, katsomaan kattoon ja kuuntelemaan muitakin kuin pään surinasta johtuvia ääniä.

Ihmiset lukevat kesällä paljon kirjoja. Ainakin väittävät, että riippukeinussa ei muuta tehdäkään. Minä ainakin keksin riippukeinuun muitakin juttuja mutta – kirjoistahan oli puhe. Kun joudun pakosta pysähtymään, huomaan ajautuvani tieteellisestä kirjallisuudesta fiktioon. Tätä voisi nimittää tuplapysähdykseksi, sillä fiktion maailma tarjoaa "todellisuudesta" erkaantuessaan aina mahdollisuuden pysähtyä. Fyysinen pysähtyminen ei kuitenkaan tarkoita maailman pysähtymistä vaan rauhoittumista.

Kari Hotakaisen Iisakin kirkon (2004) kertoja lyyhistyy kaupassa hedelmävaa’an viereen aivoverenvuodon iskettyä. Sairaalassa toipuessaan hän toteaa monen muun sarkastisen terävän huomion ja analyysin ohessa, että maailma rauhoittuu heti, kun sulkee television. Siis itseään ei ole pakko loukata, jotta voisi katsoa katossa virtaavia likakuvioita. Yritän muistaa tämän niinä iltoina, kun juoksentelen edestakaisin kanavia ja ihmettelen, eikö mistään enää tule katsottavaa.