maanantaina, kesäkuuta 16, 2008

Sattumaako?

Runotorstain 94. haaste on sattuma.

**********

Sinut raahattiin pois pellolta, pois hiekkatien pölyävältä penkereeltä. Joku kiirehti sanomaan tuossa on nurmikko älä tallaa sitä vaan katso, tuohon on kasvava asfaltti joka pelastaa polttaa jalat kuten on tarkoitettu jotta ostaisit kengät tai mieluummin auton. Sattumaltako näin paljon kurjuutta ja kaihoa, näin paljon arkaa ahdistusta, sattumaltako kiikkeriä kalsareita ja kireitä kauluksia, hellittämättömiä hihansuita ja halaamattomia käsiä. Sattumaltako hevon paskat ja kissan viikset. Unohda mainosten selitykset ja tee pimeässä pöydässä kyhjöttävälle kaupungille palvelus, pysäytä tämä kulutuksen matalahiilihappoinen hetki, hyppää vetten päälle, juokse ja vapauta suusi sisäänpäin kääntyneen huudon hilpeys.

3 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Yhteiskunnallinen linja jatkuu. Pidin noista hellittämättömistä hihansuista ja halaamattomista käsistä. Runon lopussa tuli mieleen, että sisäänpäin kääntyneessä huudossa kuulostaa aina oleva jotain negatiivista tai ahdistavan tukahdutettua mutta että hilpeyttä, se on uuden kuuloista ja kääntää runossa suuntaa.

Anonyymi kirjoitti...

Olen näköjään taipuvainen näkemään runoissani syvähkön tai laajahkon ojan (tai kuilun) kahden paikan välillä. Voisiko sisäänpäin kääntynyt huuto olla ymmärtävän naurava? Pitäisi vain uskaltaa nauraa... varsinkin silloin, kun on kiire.

Anonyymi kirjoitti...

Tämä vaikuttaa ensinäkemältä tajunnanvirralta, mutta ei sitä mielestäni ole, vaan hallittua ja harkittua. Pidän käyttämistäsi alkusoinnuista, ne tehostavat rytmiä mutta toisaalta yhdistävät. riittävästi mietittävää, ettei aukea heti.