keskiviikkona, tammikuuta 23, 2008

Miesten hömppää

Eilen illalla katsoin taas High Fidelityn (Stephen Frears, 2000). Luulen, että kaikilla on jokin elokuva tai joitakin elokuvia, joita katsoo uudestaan ja uudestaan. Minä tartun helposti Rob Gordonin (John Cusack) musiikin ja naisten täyteiseen elämään – tai jopa kiinnityn siihen. Miksi sama asia vetoaa? Miksi en tarttuisi johonkin ennennäkemättömään?

Vaikka on mukava nähdä uutta, niin ihmisen perusominaisuuksiin kuuluu jatkuvan uutuuksien virran keskellä myös tuttuuden tarve. Tuttuus tarjoaa varman pohjan askeltaa siihen suuntaan, jossa hengitysilma soi kurkunpäässä niin kuin etukäteen olettaa. Tuttuus on pohja, jolla uuden on hyvä kasvaa. Pohjan tukevoittamiseen minä käytän muun muassa Rob Gordonin levyjen ja top 5 –listojen täyttämää arkea. Oma vaikutuksensa on sillä, miten tuo arki kerrotaan, miten se tehdään näkyväksi.



Rob omistaa levykaupan, jollaisessa voisin asua. Tai no, ainakin voisin käydä sellaisessa päivittäin. Sivukujalla oleva puoti huokuu jotakin sellaista aitoutta, joka digihässäkässä on lähes iäksi kadonnut. Kutsu sitä nostalgiaksi tai miksi haluat, mutta nykyajan kliinisestä pro tools -soundista ollaan kaukana. Samassa tuntuu siltä, että hektinen ajan juoksukin on poissa. Elämässä pitää olla rahinaa, ja Robin elämä rahisee.

Ja puhuttelu. Rob puhuttelee katsojaa suoraan tilanteessa kuin tilanteessa. Katsoja vedetään Robin intiimiin maailmaan. Esimerkiksi Rob herää aamulla naisen vierestä, kääntyy kyljelleen ja katsoo lähikuvassa kameraan kertoakseen, miten hän päätyi kyseiseen tilanteeseen. Katsojasta tehdään Robin luottoystävä eikä mikään avaimenreikään kurkisteleva voyeuristi.

High Fidelity on oikeastaan miesten hömppäelokuva, ja niin on omalla tavallaan sen pohjana oleva Nick Hornbyn romaanikin. Rob Gordonin tarina on musiikkisitaatteihin upotettua ihmissuhdehömppää, jota ei ole yritetty väkinäisesti naamioida vakavaksi ja sanomalliseksi. Siinä on vielä yksi syy, miksi High Fidelity tuntuu kotoisalta.

Ja lopuksi Robin tapaan yksi top 5 -lista... Parhaat albumien avausbiisit:

1. Rainy Day Women #12 & 35 (Bob Dylan: Blonde on Blonde)
2. Rocks Off (The Rolling Stones: Exile on Main Street)
3. Thank You for Sending Me an Angel (Talking Heads: More Songs about Buildings and Food)
4. Cinnamon Girl (Neil Young with Crazy Horse: Everybody Knows This is Nowhere)
5. Baba O'Riley (The Who: Who's Next)


11 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Honbyn höyhenen kevyt ukkohömppä on välistä virkistävää.

Anonyymi kirjoitti...

Jep. Voisit muuten laatia oman top 5 -listasi avausbiiseistä ja läväyttää sen tänne kommentiksi.

Anonyymi kirjoitti...

ajattelin vetää top 5 -listan lopetus biiseistä symmetrian vuoksi.
:)

Anonyymi kirjoitti...

Miesten hömppänä leffaa voi pitää, mutta kyllä se naisiinkin osuu. Ystävättäreni ja minä pidämme leffasta (onkohan John Cusackilla jotain tekemistä asian kanssa?), ja ystävätär vielä erityisesti Hornbysta, tosi paljon.

Anonyymi kirjoitti...

Tmän päiväinen albumien viimeinen biisi top 5:
1.Metallica: Outlaw torn
2.Neil Young: Last Dance
3.Audioslave: the last remaning light
4.The Alan Parson Project:Genesis Ch. 1 V. 32

5.The Who: Won't be fooled again

Anonyymi kirjoitti...

Pyynnöstäsi avausraidat top 5:
1.Audioslave:Cochise
2.The Clash: London Calling
3.Bob Dylan: Hurricane
4.The Police: Synchronicity I
5.Dan Deacon: Wooody Woodpecker

Anonyymi kirjoitti...

Top 5 -lista albumin lopetuksesta... vedän siitä oman jutun...

Anonyymi kirjoitti...

Tuima, onko Cusack vetoava? Minuun vetoavat leffassa huomattavasti enemmän ne levyt. Kai miehissä ja naisissa jokin ero on...

Anonyymi kirjoitti...

Tommi, onhan Sinulla Hornbyn mainio '31 biisiä' -kirja? Ostin sen Miehelle joululahjaksi. Mukaan piti tietty paketoida hömppääkin hömpempi Teenage fanclubin levy: Songs From Northern Britain. Syy selviää kun lukee, minkä nimisestä biisistä H kirjoittaa: Your love is the place i come from. :o))
- Hissi, tästähän tarttee blogata!!

Anonyymi kirjoitti...

Olen lukenut Hornbyn "laulukirjan". Mukava, levylautasen ääreen pakottava teos. Harmi, että en löytänyt mistään versiota, jossa olisi ollut cd-mukana. Onneksi aika moni biiseistä löytyi omasta hyllystä. Mutta Teenage Fanclub ei kylläkään ole hömppää. Tai sitten kaikki musiikki, myös Mozart ja erityisesti Mozart, on hömppää.

Anonyymi kirjoitti...

Tommi, olet ehdottoman oikeassa, erityisesti Mozart on mitä parhainta hömppää, erityisen sopivaa hömpille. Minä nyt varsinkin olen erityisen hömppä, aivan erityisen rakkauden ansiosta! Ja rakkaus, jos mikä, on hömpän aatelia! ;o)