torstaina, marraskuuta 15, 2007

Muistan kaksi viimeaikaista elokuvaa

Iltana, jolloin ikkunasta näkyy tuoreen lumen peittämä maa, ajaudun tunteelliseksi. Se takaa sen, että tästä eteenpäin tekstissäni on oleva paljon sisältöä tai sitten ei lainkaan.

Kun ylenpalttinen tunnemyrsky iskee, muistan asioita. Muistan ajatelleeni tänään kahta hiljattain katsomaani elokuvaa. Julie Delpyn ohjaaman Kaksi päivää Pariisissa tarkastin Helsingin-reissulla, jonka päällimmäinen tarkoitus oli alustaa Filmi-Kelan näytöksessä, jossa katsoimme Jengin (1963) ja pohdimme kolmen muun puhujan (Heli Vaaranen, Tommi Hoikkala, Mikko Salasuo) kanssa elokuvaa, historiaa, nuorisoa ja irrallisuutta – tai jotain sinne päin. Samalla keikalla sain uuvutettua korvat Musen konsertissa, mutta se siitä.

Julie Delpy ei ole vain ohjaaja, sillä hän on myös käsikirjoittanut ja leikannut elokuvansa. Onpa hän lisäksi kirjoittanut useita leffassa kuultavia biisejäkin – ja olin unohtaa, että Delpy näyttelee myös toisen pääosan. Jonkinlainen auter-perinne virtaa suonissa eikä elokuvakaan ole huono, päinvastoin. Delpyn elokuva on jouheva, humoristisen puheen täyttämä kuva ranskalais-amerikkalaisesta nuoresta pariskunnasta, joka Venetsian-matkansa jälkeen viettää kaksi päivää Pariisissa naisen kotikonnuilla. Amerikkalaisen miehen ja ranskalaisen kulttuurin erikoispiirteiden yhteentörmäyksesta rakentuu mukiinmenevä, spontaani, siloittelematon kuvaus monista väärinkäsityksistä, jotka eivät välttämättä ole väärinkäsityksiä. Elokuva on äärimmäinen tavassaan paisutella stereotypiaa ranskalaisten pakkomielteestä seksiin. Tarkoitus lienee ollut liioitteluriman ylittäminen, mutta nyt kliseisestä kuviosta jää ikävä maku, vaikka elokuva muutoin toimiikin mainiosti.


Petri Kotwican Musta jää on kuin mustaa jäätä: liukasta on, mutta liukkautta ei näe. Suomalaisen nykyelokuvan kerronnalliseen ja esteettiseen tasoon suhteutettuna Musta jää on liki suvereeni. Tarina kulkee niin kauniisti ja tehokkaasti, että Hollywoodin kaavat käyvät mielessä. Kolmiodraamaan ladataan hienosti jännitettä. Katsoja tietää melkein koko ajan enemmän kuin henkilöt, mutta ei kuitenkaan kaikkea. Yllätykset ovat tehokkaita, varsinkin taekwondosalin kohtaus, jossa Ria Katajan esittämä toinen nainen ottaa potkuja vatsaansa, vaikka hän onkin raskaana. Katsoja tuntee jokaisen potkun vihlaisevan omassa palleassaan.

Tarina kulkee kuin arkkitehdin urheiluauto, mutta miksi ihmeessä henkilöiden pitää aina olla hyvin ja jopa erinomaisesti toimeentulevaa väkeä. Onko niin, että me emme muuten katsoisi elokuvaa, jos emme näkisi virtaviivaisia menopelejä ja funkkistaloja? Ehkä on mukavampi katsoa ”kaunista” tai ehkä me haluamme tirkistellä ylemmän kansan ongelmia, jotta tietäisimme heidän painivan ihan yhtä turhien asioiden kanssa kuin hieman varattomampikin väen. Mollia ainakin piisaa. Siitä pitää huolen pakkaseen kuoleva pingviini ja Eicca Toppisen voimakkaasti surullista tunnelmaa painottava musiikki, jota on mukava kuunnella työpäivän soundtrackina...

Kun elokuva onnistuu liikauttamaan muutakin kuin jalkoja, jotka kävelevät elokuvan loputtua mahdollisimman nopeasti ulos salista, on tuijottaminen kannattanut. Tuollaisia kertoja voi sitten muistella iltoina, jolloin tuore lumi on peittänyt maan eikä mustaa jäätä näy, iltana, jolloin syystä tai toisesta ajautuu tunteelliseksi.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Nyt teen vrheen, eli kommentoin vsaikken ole nähnyt elokuvia. Tosin tämä ei liity elokuviin vaan tuohon hyvintoimeentulevien kuvaamiseen. Ehkä kyseessä on etäännytys, jokinlainen tausta, jota vasten ongelmat näkyvät selvemmin, koska kaiken pitäisi olla periaatteessa hyvin? Koska viittasit Hollywoodin kaavoihin, niin eihän sielläkään jkuuri kuvata muiden kuin hyväosaisten parisuhteiden ongelmia. Suluissa kysyn (voisiko tämä liittää parisuhdeongelmaelokuvat ylipäänsä hömppään).

Anonyymi kirjoitti...

Etäännytys tai ei, niin asia vaivaa. Ja toki olen tietoinen, että Hollywood on myös hyvin toimeentulevien areena. Mutta ei, hyväosaisten parisuhdeongelmat eivät riitä siihen, että homma heilahtaisi hömpän laariin. Esimerkiksi 60-luvulla suomalaisen uuden aallon elokuvaa (jota pidettiin taiteellisena, ainakin pyrkimyksiltään, ja joka monin paikoin sitä olikin) moitittiin samasta asiasta. Siis kärjistäen: kun työttömilläkin (joita on paljon) on ihmissuhdeongelmia, niin miksi niitä ei kerrota elokuvissa? Menisimmekö katsomaan? Riippuu siitä, miten asia kerrottaisiin. Heti tulee mieleen parikin tekijää, joiden elokuvissa minen onnistuisi.

Anonyymi kirjoitti...

Mietin tuonsuuntaista kommenttia kirjoittaessani, mutta ehkä on niin, että ajatellaan juuri sitä kautta, että kun kaikki muu on periaatteessa hyvin, niin parisuhdeongelmat voi näyttää kärjistetysti. Eli jos tekee elokuvan työttömän suhdekriisistä, on pakko myös käsitellä työttömyyttä ja sen mahdollisia vaikutuksia kriisin syntyyn ja silloin elokuva onkin ehkä elokuva työttömyydestä. Jotain tällaista hain ajatukseni taakse. Ja tiedämn, ettei hyväosasiten parisuhdeongelmien käsitely tee elokuvaa hömpäksi, mutta liitin kuitenkin hömpän ja etäännytyksen osittain toisiinsa (mutta vain suluissa).

Anonyymi kirjoitti...

Työttömät ja köyhät eivät näytä tarpeeksi hyvältä. Myös tuotesijoittelu on hankalampaa köyhälistökuvauksissa

Anonyymi kirjoitti...

Moi, jii, pitkästä aikaa. Kyllä köyhät voivat näyttää hyvältä - varsinkin jos joku tähti näyttelee köyhää... Tuotesijoittelu saattaisi tosiaan olla hankalampaa paitsi taas sitten, kun revityt farkut ja kauhtuneet villapaidat tulevat muotiin.