Tuima kirjoitti blogissaan runollisuutta lähenevän tekstin isoäidistään ja sodasta. Hänen tekstinsä innoittamana isken tähän oman panokseni vastaavasta aiheesta. Kohteenani tosin on isoisä eikä -äiti. Olen kirjoittanut runon valokuvasta, jossa isoisäni kävelee minulle tuntemattomassa paikassa 1940-luvun alussa.
*****
Mies kävelee
lumivalkoista valtakatua,
huolestunut vaateista
joita joutuu täyttämään,
pakkaseen vuorattu
etusormen herkkä hermo,
päässä karvalakin ryhdikkyys,
kokardi jämäkästi otsassa
kuin olisi tulossa komennukselta
josta muut eivät arvaa kysyä.
Haudattu historia, kirjat, paperit
todistukset kykenemättömiä
kertomaan mistä tullut kadulle
rauhaisa äänettömyys.
Miehen takana hymyilevät
tytöt käsikynkkäävät käsissään
voimapaperiin käärityt paketit,
mies ei vilkuile vaan etenee
kohti kameraa enkä voi
kysyä mihin.
4 kommenttia:
Huolestuttavat vaateet, "etusormen herkkä hermo", hattuun ja sitä kautta mieheen yhdistetyt ryhdikkyys ja jämäkkyys sekä vilkuilematon eteneminen ovat tässä kontekstissa voimakkaita ilmaisuja, jotka vievät ajatukset ohi itse tekstin, hetken pysähdytetyn hetken. Minä pidän tästä, tämä puhuttelee minua. Mietin kotimatkalla juuri isoisääni, ehkä minun pitää kirjoittaa hänestäkin.
En tiedä johtuuko iästä vai viime aikoina käsittelemästäni kirjallisuudesta, mutta talvi- ja jatkodan aiheet yksilön kannalta ovat kiinnostaneet minua. Ohi varsinaisen historiankirjoituksen juuri tämänkaltaiset puhuttelevat ja koskettavat. Lisää tällaisia tekstejä.
Kiitos. Olen ajatellut kirjoittaa jonkinlaisen sarjan isoisältäni jääneistä valokuvista.
Kiinnostava lähtökohta. Jos tulevatkin runot ovat tämän veroisia, niin kannattaa kyllä.
Kävin lukemassa tämän uudestaan ja huomaan pitäväni runostasi entistä enemmän. Haudattu historia tuo pitkää kaarta, kadun "rauhaisa äänettömyys" saa rytmiä ja visuaalisuutta käsikynkätä-verbistä. Kolme viimeistä säettä tömähtävät taas voimalla. Hui, tämä on hieno runo.
Lähetä kommentti