Runotorstain 62. haaste on
tulevaisuus, tuo alati lähestyvä epämääräinen ajallinen määre, jonka sisälle emme pääse koskaan. Tässä on runo tulevaisuudessa, tulevaisuudesta, tulevaisuuteen - halutessasi myös ulkopaikallissijoissa. Poikkeuksellisesti nimeän runon. Olkoon hänen nimensä "Finaali".
FINAALI Ihminen hengittää päänsä mukaan. Galilei katsoo kaukoputkeen, näkee etäällä kaatuvan kirkontornin, ihmisten hyppivän hädissään, jokaisen astuvan omaan laivaansa, purjehtivan neonloisteen kultaamien väylämerkkien välistä kohti taivaanrantaa.
Mikään ei ole hienompaa kuin nopeus, äkillinen pakottava muutos, muutokseksi ymmärtämätön silmien nytkyttävä liike, katseen vallatut vedet, helikopterista ammuttu kaikkivoipa ilmakuva, perätysten kiilailevien autojen letkeä liike, insinööri tuijottamassa katkeilevin verisuonin monitorin mittarilukemia, insinööri tietämässä mitä kulman takana tuleman pitää ja sohvaan vajonnut katsoja kuulemassa ohikiitävien moottorien käyvän.
Viimeisen kierron päätön loppusuora, perimmäinen pikiketo kaikkien voihkia kultalameen peitossa, valtaväylän kuvissa viaton esitanssija ketkuttaa valloittavasti kassakonekupeitaan, taivaaseen kiipeävältä vuorelta avautuu kenttien hohtava autuus, omantunnon puhdistamiseksi kohdennettu kilisevä kiro luonnon saastumisesta.
Vallaton valotettu muuri, suljettujen luomien takainen turva, kirkkauden sekuntikello laulun loppu, suoran loputon loppu, kilpailun hätään hukatut hetket, tallentamattoman elämän tunarit, pitkään hypistelävät kaukoputkista kertovaa kirjaa, katsovat karttaa, tyytyväisenä vetävät verhot eteen ja nukahtavat, herättyään huokaisevat elämän karuutta, nojaavat ja kaatavat kirkontornin, taivaanrannan valaistu kaupunki ei pysy paikallaan.
7 kommenttia:
Proosarunot ovat mielestäni erittäin haastavia. Monesti ne menevät tukkoon, eivät hengitä. Tämä ei sortunut siihen vaan tämän soljui ilolla loppuun asti, ilman ahdistuksia. Ja maailman visuaalisuudesta pidän.
Niin hengästyttävä runo, etä piti lukea pariin kertaan ennen kuin löytyi alun ja lopun yhteen liittävä kaatuva kirkontorni. Jotain toistuvaa ja spiraalimaista tässä on ("viimeisen kierron päätön loppusuora" vie ajatukset paitsi formulaan myös kaikenlaiseen kehää). Ensimmäinen virke on minulle tämän runon avainvirke.
Tässä seison, enkä muuta voi kuin katsoa, odottaa.
Olin jo hengästyä mutta onneksi hengitin kappaleenvaihtokohdissa. Sanavirtuosin taidonnäyte, alkoi avautua kolmannella lukukerralla. Hieno.
Tajunnanvirtaa enemmän vihaan maailmassa vain proosamuotoa (käytettynä muuhun kuin proosaan).
Tämä yllättäen toimii. Ajoittain jopa öljyisesti. Oma fokus katosi n. puolessa välissä, mutta varmasti siellä punainen lanka on.
Tajunnanvirtakammoni sulatti poikkeuksellisen yllätykselliset ja voimakkaat metaforat. Jotenkin vain sait vakuutettua, että niiden välissä on yhteys. Vedätetäänköhän mua?
Tommi: Kirjoitin itselleni kolmannen version kommenttiesi pohjalta. Enhän riko IPR:iäsi :)?
Tässä runossa on runoa!
Lähetä kommentti