Maailmaa ei ole ilman kuvaa. Meitä ei ole ilman televisiota. Joka paikassa vedotaan siihen, että joku tai jokin asia on tv:stä tuttu. On hienoa päästä televisioon. On itse asiassa pakko päästä televisioon ollakseen olemassa. Eilen televisiosta (!) tullut Unelmien sielunmessu (Darren Aronofsky, 2000) kohdisti sormensa väitteeseen hienosti ja traagisesti.
Televisio on kone. Ihminen televisiossa on konetta pyörittävä ratas. Televisio tarvitsee ihmistä voidakseen olla olemassa. Televisio tarvitsee kuluttajia, maksajia kaikille mahtaville ohjelmilleen. Television rataskoneistossa ihminen on vain kuluttaja. Kuluttaja ei kuitenkaan aina ole oikea, siis sellainen, jonka rattaita kampeava kone haluaa. Ei siitä ole kauankaan aikaa, kun Maikkarilla pääteltiin mainosmarkkojen määrästä, että heillä on väärät katsojat. Hieno päätelmä: enemmän vain mukaan ylhäältä alas suunnattavaa ajattelua niin eiköhän kaikki onnistu niin kuin oli tarkoitus.
Televisio on kone, jonka katsottavaksi tuotettu maailma on oma, ihmisten maailmasta irrallaan oleva sfäärinsä. Tämä on vanha väite. Umberto Eco kirjoitti jo 1980-luvulla uustelevisiosta, joka rajaa ihmisten maailman itsensä ulkopuolelle. Kaikki talkshow’t, joissa kierrätetään julkisuudesta, lehdistä, elokuvista, muotimaailmasta tai parhaassa tapauksessa omalta tv-kanavalta tuttuja ”ihmisiä”, ovat hyviä esimerkkejä. Puhumattakaan siitä, että Conan O’Brien voi haastatella vaikka Ali G:tä ja jotain muuta television luomaa fiktiivistä ”ihmistä”. (Televisio)kuvan yksi perusta on maailmojen, katsojan ja kuvan erottamisessa. Näin (televisio)kuvan rattailla on parempi mahdollisuus onnistua siinä, mikä oli tarkoitus, jos tarkoitus edes on tiedossa. Aika usein ei tunnu olevan.
Lehtimainoksessa teksti ”TV:stä tuttu!” on oma lukunsa. Ilmaus naittaa tuotteen television glorifioivan, tähtiä tekevän tilan kanssa niin, että mainostettava sohva, auto tai banaani alkaa kantaa televisiokoneen tarjoamia ylittämättömiä ominaisuuksia. Meidän on pakko päästä televisioon tai ainakin saada tuote, joka on päässyt televisioon. Television kuva näyttää niin kirkkaalta, että - taidan sulkea sen.
Viimeisin idioottimainen lausahdus tuli Ylen toimitusjohtaja Mikael Jungnerilta, joka eräässä haastattelussa totesi, että elämässä pitää olla muutakin kuin televisiota, ja vaikka digi tv:n myötä ohjelmisto monipuolistuukin ja näyttää kovin herkulliselta, muutakin on tehtävä. Niin mikä olikaan sanojen todellinen tarkoitus. Ehkä mikään ei ollut todellista, sillä Mikael Jungner on vain tv:stä tuttu.
Maailmaa ei ole ilman kuvaa. Meitä ei ole ilman televisiota. Joka paikassa vedotaan siihen, että joku tai jokin asia on tv:stä tuttu. On hienoa päästä televisioon. On itse asiassa pakko päästä televisioon ollakseen olemassa. Eilen televisiosta (!) tullut Unelmien sielunmessu (Darren Aronofsky, 2000) kohdisti sormensa väitteeseen hienosti ja traagisesti.
1 kommentti:
Minusta TV:n ikävimpiä puoli on se, että erittäin monet haluavat päästä televisioon. Ei välttämättä tekemään mitään sen kummempaa, näyttäytymään ja olemaan vain. TV-kanavat ovat huomanneet tämän ja sen uskomattoman halpuuden ja suhteellisen vähän vaivan (vaikka ehkä rahaa ja taitoa tarvitaan), jolla joitain ohjelmia voidaan tehdä, kun esiintyjistä ei ole puutetta. "Televisiosta tuttu" ei enää välttämättä ole meriitti.
Lähetä kommentti