perjantaina, elokuuta 03, 2007

Bergman & Antonioni

Tämä tulee myöhässä. Toisinaan olen myöhäinen, mutta on myöhästelyyn useimmiten syynsä. Viime viikolla ja tämän viikon alun olin opetushommissa Helsingissä. Opetukseni oli aina iltaisin, joten päivisin ehdin huinia siellä ja täällä. Keskustan katuja kauemmas en kuitenkaan tohtinut lähteä. En myöskään yrittänyt saavuttaa tietokonetta. Edes hotellihuoneen nettikaapelimahdollisuutta en käyttänyt. Minut kuitenkin tavoitettiin. Ja mitenkäs muuten kuin kännykällä. Elämä on nyöritetty teknologiaan, jossa olemme kaikkien tavoitettavissa kaiken aikaa.

Kun Ingmar Bergman kuoli, ystäväni ilmoitti minulle siitä tekstiviestitse lakonisesti: ”Bergman on kuollut”. Seuraavana päivänä samainen ystäväni ilmoitti taas tekstiviestitse: ”Antonioni kuollut”. Tähän kummallisen jatkuvuuden sattumaan vastasin: ”Huomenna kuollee elokuva”. Elokuvan osittaisen kuolemanhan me olemme havainneet jo aiemminkin. Elokuva on luonteensa takia ollut aina teknologiaan sidoksissa, mutta tänään tuntuu siltä, että jokainen elokuva köytetään teknologisten ”innovaatioiden” eksotiikkaan niin, että tarina ja kiinnostava kerronta tukehtuu. Mihin me tarvitsemme kaikenlaisia efektejä ja jippoja? Haluammeko nähdä asioita, jotka eivät voi olla mahdollisia omassa arjessamme? Vai voimmeko me edes erottaa toisistaan omaa arkeamme ja elokuvan maailmaa.

Jos emme voi erottaa elokuvaa ja omaa arkeamme, emme oikeastaan tarvitse efektejä ainakaan hämmästyttämään meitä, koska oma arkemme on niitä jo täynnä. Kun Bergman ja Antonioni kuolivat, he kuolivat niin kuin ihmiset vanhuuttaan tapaavat tehdä. Heidän tekemänsä valojäljet kuitenkin ovat täällä kanssamme, onneksi, sillä ne ovat osa sitä elokuvallista arkea, jonka minä haluan elämässäni säilyttää. Bergmanin ja Antonionin valojäljet ovat osa spektakulaarista sfääriä, osa valheellista kuvamaailmaa, joka on osa meidän valheiden täyttämää arkeamme. Valtavirtaa karkaavina ne ovat kuitenkin osa sitä arkea, jossa ajatuksella on vielä mahdollisuus hengittää, koska ajatus pysäytetään eikä hukuteta loputtomalta tuntuviin teknologisen kikkailun aaltoihin.

Revolution is not ”showing” life to people, but making them live.
-Guy Debord

3 kommenttia:

[p] kirjoitti...

Bergman on ollut minulle aina hieman liian ahdistava, mutta Antonionin Zabriskie point lämmittää aina kuuskytlukulaista sydäntäni. Ja toivonkin hyötyväni mestarin kuolemasta DVD:n muodossa (perikunnan pyhä ahneus harvoin pettää).

tommi kirjoitti...

Zabriskie Point oli mielessä minullakin Antonionista kirjoittaessani.

Mutta Bergmanko ahdistava? Miten sen yhden teleoperaattorin taannoinen slogan menikään... elämä on.

Ristonp kirjoitti...

Huomasitko. Elokuvatutkimuksen suomalaisessa verkkojulkaisussa, juuri ilmestyneessä oli sattumalta just
Henry Baconin artikkeli Antonionista - otsikolla tilan poetiikka
WiderScreen 1/07
http://www.widerscreen.fi/2007/1/index.htm