tiistaina, heinäkuuta 24, 2007

Urheilu on huvittavaa

Oletko joskus miettinyt, kuinka omituisia urheilulajit ovat? Minut havahdutti pohdiskelemaan asiaa poikani, kun istuin sohvalla poika sylissäni. Televisio oli auki ja lähetti silmille Lapinlahden eliittikisoja. En varsinaisesti katsonut. Televisio vain jäi sille kanavalle.

Istuin hiljaa ja pidin kiinni hiljattain heränneestä pojasta, joka imeskeli tuttia. Yhtäkkiä vailla mitään ennakkovaroitusta poika alkoi nauraa. Hän näki televisioruudussa ihmisen juoksevan pitkä keppi kädessään, asettavan kepin maassa olevaan koloon, taivuttavan keppiä ja tekevän kummallisen ylösalas vievän liikesarjan vartalon taivutuksineen ja tuuletuksineen. Poika nauroi seiväshyppääjälle. Jokainen hyppy ja hypyn hidastus kohtasi iloisen naurun.

Ja toden totta, seiväshyppy jos mikä on typerä laji. Ajattele, että olisit ihminen, joka pyhittää elämänsä parhaat vuodet siihen, että yrittää seivästä taivuttamalla päästä mahdollisimman korkealla olevan poikittaisen kepin yli. Samanlaiseksi ”pohdinnaksi” voi vääntää minkä tahansa urheilulajin. Hiljaisten seiväshyppääjien kerho on eri asia...

Mutta on urheilulla sentään useita tärkeitä tehtäviä. Pienin niistä ei ole naurattaminen. Tästä lähtien aion katsoa muitakin urheilulähetyksiä pojan kanssa, jotta saisin tietää, mitkä urheilulajit ovat kaikkein hauskimpia.

6 kommenttia:

Tuomas kirjoitti...

Hiljaiset seiväshyppääjät... Heh!

Lapsen näön tuoreus on toisinaan hämmentävää, ja aikuista kasvattavaa. Sitä kaipaa toisinaan.

tommi kirjoitti...

Älkääpäs hymyilkää siellä! Elokuvassa Kaasu, komisario Palmu, Toivo Mäkelän esittämä tuomari Lanne kertoo omaksi alibikseen sen, että hän oli Hiljaisten seiväshyppääjien kerhossa. Viikatteella on muuten myös sen niminen instrumentaalibiisi.

Tuima kirjoitti...

Kirjoituksesi tuo mieleen perheemme ainaisen väittelyn aiheesta. Mies naureskeli jutullesi, asiat kuulostivat liki hänen sanomiltaan. Mutta hän ei olekaan perheen penkkiurheilija. Ja kyllä, lasten kanssa kannattaa urheilua seuratakin.

Anonyymi kirjoitti...

Joskus muinoin kun inhimillinen kulttuuri oli nuorta, urheilulajeissa menestyminen osoitti henkilön olevan hyvä sotilas tai taitava metsästäjä. Lajeilla oli merkitystä todellisessa elämässä: juoksu, keihään heitto, pituushyppy, paini. Voisikohan korkeushyppy olla tärkeää linnoitusten valloittamisessa, kun hypätään muurin yli. Luulisi muuten, että vankiloissa kasvaisi hyvää korkeushyppääjäainesta. Ehkä laji on siellä kielletty.

Mutta entä kiekonheitto tai kuulantyöntö, golf, curling. Mikä on näiden merkitys?

Tuima kirjoitti...

Kokeiltuani kerran curliongia olen alkanut enemmän ja enemmän arvostaa sitä keveyttä, jolla kurlaajat jäällä liikkuvat. Eikös curling ole vanha skottilainen laji?

tommi kirjoitti...

Urheilulajeilla on toki yhteys arkeen, ainakin metsästämisen ja sotimisen, siis hengissä pysyisen arkeen. Matti Mäkelä kirjoitti vuosia sitten olympiakisoja käsittelevässä esseessään, että keihäänkeittäjät viskovat kepin nurmitantereeseen, joka edustaa vihollisen rintakehää. Mäkelä jopa ehdotti, että olympialiikkeelle pitäisi antaa Nobelin rauhanpalkinto, koska se tekee (ainakin hetkeksi) sodankäynnistä sellaista, että pelkkä symboliikka riittää. Kai sitten on niin, että se, joka viskaisee keihäänsä pisimmälle, pystyy myös upottamaan keihään syvimmälle vihollisen rintaan...