Olen päättänyt olla arvostelematta teoksia, joiden kirjoittajat ovat minulle tuttuja. Tästä säännöstä olen lipsunut pari kertaa. Syynä on ollut se, että teos on ollut niin kiinnostava, että silmäni ovat syyhynneet ja sormeni naputtaneet. En kirjoita arvosteluja tuttujen julkaisuista siksi, ettei enää tarvitsisi tuntea kirjailijan käsien tiukkaa otetta kaulan ympärillä ja yrittää siinä sitten vastata kysymykseen, että ”mitä sä tiedät ranskan kääntämisestä” tai ”mitä sä tiedät siitä, mitä mä oon ajatellu”. Molempiin vastauksen pitäisi kai olla "en mitään". Kirjailijat ovat hienoa väkeä.
Samalla tavalla kuin heidän vääntämänsä teos on heidän rakentamansa, arvostelu on kriitikon rakentama. Molemmat heittävät itsensä peliin. Tällä en tietenkään tarkoita sitä, että kritiikillä olisi niin paljon merkitystä kuin sen kohdeteoksella. Niin ei saa olla. Kirjailijan ja kriitikon ero on kuitenkin siinä, että kriitikko ei voi suojautua roolihenkilön taakse ja antaa tämän sanoa kaikki ikävät mielipiteet. Kritiikissä puhuja on se, jonka nimi lukee tekstin lopussa. On myös kyse eri tekstilajeista: runokokoelmaa kirjoitettaessa ja arvosteltaessa vallitsevat erilaiset odotukset, normit ja erilaiset säännöt. Mutta tämä kaikki on vain johdantoa.
Seuraavaa juuri ilmestynyttä teosta en voi arvostella: Henry Lehtonen, Kirjanpitäjä, kansojen profeetta, apokalyptisia runoja (Sammakko). Kerron siitä kuitenkin kolme seikkaa:
1. Kokoelma on juuri niin kaaosmainen kuin aika, jossa elämme. Siksi kokoelman kansikuvankin voi nähdä onnistuneen. Kannessa poseeraavalla miehellä, joka ei ole runoilija itse, on kannettavanaan ristiriitainen asukokonaisuus: pikkutakki, solmio, lentäjänlasit ja – kasvoilla partavaahtoa. On kiire, parta on ehditty vain vaahdottaa. Tai sitten kiire tehee hajamieliseksi. Niin kuin se usein tekeekin.
2. Kokoelma on yhdestä kulmasta, monesta elämänalueesta kirjoitettu rahan johtamaa yhteiskuntaa ja rahan tavoittelun johdattamaa elämää rei’ittävä teos. Kirjanpitäjän sanonta vaikuttaa monesti syvyydettömältä, pelkiltä debeiltä ja kreduilta, mutta pinnan alla kytee arkisten profeetallisten huomioiden apokalyptisuus, joka hämmentää ja naurattaa. Kun nauramme, nauramme itsellemme.
3. Tällaista kokoelmaa ei ole ennen kirjoitettu. Lehtonen ei uudista runoutta älyttömillä kielipeleillä, vaan räikeällä ja yllättävällä ammattinimikenäkökulmalla. Työ määrittää kirjanpitäjän identiteettiä jokaisessa asiassa, jotka suodattuvat lomakkeiden ja lukujen läpi kirjanpitäjän itsensä ärsyyntymiseen saakka. Tässä olisi ollut paikka ajelehtia Karl Marxin työn ja pääoman ristiriitaan. Se on toki läsnä, kuten seuraavassa runossa:
Turha luulo
Toimitusjohtajan kassissa lukee:
”Kirjanpito on kivaa!”
Olen inhottava pikku nysvääjä.
Mutta minä kaipasin voimakkaammin Marxia. Ehkä Lehtonenkin kaipasi, koska Kallen henki kuitenkin leijuu rivien yllä. Kirjanpitäjä on ”jumissa kapitalismin liukjuportaissa” niin kuin me taidamme olla kaikki tahoillamme. Vaikka tähän kokoelmaan kannattaa tutustua, minä en kirjoita siitä arvostelua. Minä en voi. Jäävään itseni ja huomaan, että tämän voi osin lukea myös arvosteluna.
12 kommenttia:
Arvostelupa hyvinkin ja kiinnostava sellainen, myös kohde tuntuu kiinnostavalta. Eivätkö kirjailijat näekään eostaan itsensä ulkopuolisena?
Miten ihmeessä se olisi mahdollista?
Ai että esimerkiksi Antti Tuuri kantaisi kaikkia kymmeniä kirjoja mukanaan kuin lapsia joista ei päästä irti?
Kyllä kirjasta irtipäästäminen pitäisi olla mahdollista ainakin jonkin ajan kuluttua julkaisusta. Eihän kirjailija voi ohjata lukijan tulkintoja.
Taisinpa ymmärtää kysymyksesi hieman toisin. Ajattelin sitä perinteisenä runoilija vs. runon minä -höpötyksenä. Ja vaikka ajattelisi kysymystä noin kuin sanot, tuskin kirjojen "mukanaan" kantamisen tarvitsee olla fyysisesti konkreettista...
Ei tietenkään kanna (niin kuin hyvin tajusit) ja varmaan luomisprosessi jättää jälkensä ja kirjat ovat "omia" jne. Ajattelin nimenomaan tulkinnanohjaamista ja kaikkea siihen liittyvää.
Perinteinen runoilija vs. runon minä -höpötys? Mitä se on? Minusta runossa puhuva minä ei ole itse kirjoittava minä kuin äärimmäisen harvoin. Vaikka kirjoittaisi tiukasti omasta kokemuksestaan, muuttuu minä tekstissä runon minäksi.
Jos luen runoja, esimerkiksi sinun, en oleta tietäväni mitä kirjoittaja ajattelee, enhän tiedä kirjoittajasta muuta kuin hnen tekstinsä, en ihmistä ajatuksineen ja toiveineen niiden takana. Silloin runoon kirjoitettu minä on minulle muuta kuin kirjoittajan nimi ja silloin luen toiveet, odotukset ym. tunteet vain tekstistä runon puhujan tunteina. Edes silloin kun tunnen kirjoittajan ja voin aavistella mistä lähteestä runo on ainakin osin lähtenyt liikkeelle, luen minä-muodon runon minäksi.
Ehkä puhumme eri asiasta.
Tarkoitin sitä, että toisinaan runon minästä puhuminen tuntuu väkinäiseltä. Tietysti tiedän, että niin KUULUU tehdä. Ja tietysti on niin, että heti kun teksti on painettu, kyse on fiktiosta, vaikka kaikki olisi runossa tismalleen niin kuin "oikeasti" tapahtui. Kuka sen tietää, miten asiat oikeasti tapahtuivat? Ja miksi edes pitäisi tietää?
Taiteessa tekijällä ei vastaanottotapahtumassa tarvitse olla merkitystä. Siis meidän ei tarvitse tietää, että esimerkiksi Henry Lehtonen on "oikeasti" ammatiltaan kirjanpitäjä.
Tekijällä on kuitenkin se merkitys, että jonkun on oltava laillisesti (esim. tekijänoikeudellisesti) teoksesta vastuussa. Joku Teemu Mäen kissantappovideo tai Salaman Juhannustanssit osoitti sen, että joskus tekijä on myös "moraalisesti" vastussa. En osaa vastata, mutta saako taiteen nimissä esittää mitä tahansa? Onko se sallittavaa siksi, että tuon "mitä tahansa" ilmaisee joku muu (siis fiktiivinen hahmo) eikä kirjan kirjoittaja? Voiko kirjailija suojautua fiktiivisen henkilön selän taakse tyyliin "en minä sitä sanonut vaan Pertti Virtanen, syyttäkää siis Perttiä"?
"Saako taiteen nimissä esittää mitä tahansa?" Paha kysymys. Periaatteessa kai taiteen nimissä voisi ESITTÄÄ mitä tahansa, mutta taiteen nimissä ei saa TEHDÄ mitä tahansa. Eli kissantappovideon teko on väärin, koska siinä vahingoitetaan elollista olentoa. Jos teon sijasta Mäki olisi kirjoittanut asiasta, ei olisi syntynyt moraalista ongelmaa.
Taiteilija on tekijä ja vastuussa tekemisistään. Sanoit kirjoituksesasi, että kriitikko kirjoittaa nimensä arvionsa alle ja vastaa tekstistään. Samoin tekee taiteilija, hän signeeraa työnsä, vaikka kirjoittaisi fiktiivisten henkilöiden teoista.
Kysymyksesi vie suoraan kaiken taiteentekemisen ydinongelmaan eikä siihen ole olemassa selkeää vastausta, minä ainakaan en osaa sellaista antaa. Voiko taidetta sensuroida? Eikö kauheuksista kirjoittamalla, elokuvan tai kuvataiteen keinoin esitettynä voi taistella kauheuksia vastaan? Mutta sensuuria tai ei, en hyväksy mitään taidetta, jonka tekeminen vahingoittaa elollisia olentoja. En myöskään hyväksyisi performanssitaidetta, jossa tuhottaisiin jokin vanha ja arvokas maalaus tai patsas uuden taiteen nimissä.
Taiteen kuluttajana teen valintoja, valitsen ja hylkään oman makuni ja jopa moraalisen näkökantani mukaan. Kuluttajana minulla on siihen oikeus.
Mun kirjan silti arvostelit? Jumankauta jätkä nyt tulee turpaan (sitten viimeistään kun tulen opettamaan sinne Kokemäelle ja katsotaan telkkaria torstai-iltana). Vai oliko se niitä, jotka saivat kätesi syyhyämään? (Kirjasta voi tulla siis ihottumaa?)
Henry Lehtosen runot eivät valitettavasti vakuuta minua.
Jumankauta, Juri, arvasin, että saatat tarttua asiaan, johon tartuitkin. Mutta eikös siitä arviostani ole jo pari vuotta aikaa? Jospa teinkin päätökseni vasta sen jälkeen...
Ihottuma tulee ihan jostain muusta kuin kirjoista. Ehkä ihmiset lukevat liian vähän ja siksi on niin paljon ihottumaa. Olipa turha ajatus. Mitäs seuraavaksi keksisi.
Ei sitä kannata valitella, jos jokin ei vakuuta. Kaikki me vakuutumme jostakin ja jostakin emme.
Joo, itse asiassa arvelinkin, että sen jälkeen kun kuristin sinua Stockmannilla teit päätöksen, ettet tartu enää tuntemiesi epästabiilien kynäniekkojen teksteihin. Se on varmasti järkevä ajatus. Eräs turkulainen kustantaja on minulle edelleen vihainen, kun kirjoitin kriittisesti eräästä amerikkalaisesta kuolleesta kirjailijasta. Olen varmasti ainoa turkulainen kulttuurivaikuttaja, jota ei ikinä kutsuta kustantamon juhliin!
Onneksi kritiikkejä ei kirjoiteta siksi, että pääsisi juhlimaan. Toivottavasti ei.
Juri, muistaakseni minua kuristi joku muu jonkun toisen arvioni takia. Palaute se on kuristaminenkin. Eikä välttämättä huono palaute.
Lähetä kommentti