Matka katkeaa

Elämän matka koostuu pienistä matkoista. Vaimo ja poika lähtivät eilen anoppilaan. Ystävä oli automatkan päästä tulossa grillaamaan ja saunomaan. Mukavaa, että ei tarvitse yksin kuunnella vanhan talon putkiston korinaa ja katsoa taas kerran televisiota niin kauan, että silmät ovat ummessa. Vaan pitipä sittenkin. Puolitoista tuntia sen jäkeen, kun ystäväni piti jo olla saapunut, soitin hänelle. Kävimme elämän matkaan osuvista yllätyksistä jotakuinkin seuraavan keskustelun:

-Missä mennään, missä auto kulkee?
-Nyt et varmaan usko mut mä olin jo tulossa ku mun päätä alko yhtäkkiä särkee ihan älyttömästi. Mä näin kaiken kahtena. Oli pakko jättää auto tienposkeen.
-Missä sä nyt olet? Ootsä vielä siellä tiellä?
-Mä soitin itelleni ambulanssin ja oon nyt päivystyksessä.
-Miten sä nyt voit? Voit ainakin puhua puhelimeen...
-Ei tässä enää ole ku höntti olo. Tässä on otettu kuvia ja tehty kokeita. Vielä ei oo mitään ihmeellistä löytyny.
-Koska sä pääset sieltä pois? Uskallaksä lähtee sieltä?
-Joo, odottelen vielä pääsyä neurologin juttusille.
-Ilmoitathan mullekin sit mistä oli kyse.
-Joo, tottakai.
-Ota rauhassa. Mä jään odottelee.
-Joo, mä soitan sit.
-Ok, moi.
-Moi. Kiva et soitit.

Pelästyin. Soitin vaimolle ja ihmettelimme asiaa puhelimessa. Katoavaista on kaikki eikä katoamisen aikaa tiedä kukaan. Jäin yksin kotiin kuuntelemaan niitä vanhoja putkia. Onneksi voin vielä edes kertoa ystävälleni niistä putkista. Taidankin soittaa heti ja kertoa, että ne paukkuivat ja korisivat taas niin kuin ennenkin.