Olen ollut laiska ja saamaton. En ole edes kertonut, että äkillisen vapaaillan koittaessa hyppäsin bussiin ja menin katsomaan Riisutun miehen. Hyvä, että menin. Ei siksi, että elokuva olisi hyvä, mutta siksi, että se oli parempi kuin odotin. Tosin tämä pehmentävä toteamus ei välttämättä tarkoita paljon.
Tarinan häkissä pyörivät henkilöt, pastorit, piispat ja heitä pyörittävät naiset, ovat kiinnostavia, mutta jotenkin epäuskottavia. En mitenkään voi uskoa, että konservatismin alttarille maalliseksi pääjehuksi valittaisiin Antti Pitkäsen (Samuli Edelmann) kaltainen tuuliviiri. Ei auta, että rokkibändin ”helppoo elämää” laulavana starana hän voisi saada nuoret kiinnostumaan kirkosta. Tuskin asiassa auttaa poninhäntä, raju viinanotto ja höllät seksitavat, semminkin kun nykynuoria on erilaisten kyselyjen mukaan pidetty varsin konservatiivisina. Kapinaa kyllä kirkossakin tarvittaisiin, vaikka epäilen sen mahdollisuutta, sillä vallalla on taipumus syleillä vieras aines hiljaiseksi ja siten sulauttaa omiin tapoihin. Jos ei heti niin vähitellen. Mutta eipäs hoppuilla... elokuva osaa onnistuakin.
Tämä elokuva onnistuu kahdesti. Toinen onnistuminen on laajempi, koko elokuvan mittainen, kun taas toinen on loppupuolen ylvään humoristinen ja surrealistinen hetki, jonka elokuva menettää lavertelemalla loppuun hölmön perheonnelaepilogin. Ennen piispanvaalia Antin saarna televisioidaan. Tavalliseen tapaan hän on myöhästyä tehtävästään. Lähtiessään Antti juoksee ulos ovesta, liukastuu jäisellä pihalla ja kaatuu selälleen. Kun hän nostaa päätään, häntä tuijottaa aasin lempeä naamataulu. Antti kapuaa aasin selkään ja ratsastaa Tuomiokirkon eteen kuin Jeesus. Tietä ei ole lehvitetty, mutta piispanistuin odottaa, jos tv-saarna onnistuu. Saarnassaan Antti laulaa (tai paremminkin hymisee) piispan vaatteiden tekopyhyydestä, niiden peittävästä ja salaavasta luonteesta: piispankin pitäisi riisua itsensä, olla ”riisuttu mies”. Kalsarisillaan Antti kävelee ulos kirkosta ja kiipeää aasin selkään. Elokuvan pitäisi päättyä tähän, mutta sitten leikataan kaiken selittävään huipennukseen, joka on pahanmakuinen pannukakku.
Laajempi onnistuminen on se, että kotikaupunkiani käytetään elokuvan ympäristönä erittäin mallikkaasti. Vertailukohdaksi voidaan ottaa vaikka saman ohjaajan aiempi Turkuun sijoitettu Levottomat-nimeä kantava tarina. Siinä kaupunki voisi olla aivan mikä tahansa, sillä alastoman miehen voi teipata puuhun yhtä hyvin vaikka Kajaanissa tai Kuopiossa. Riisutun miehen kuvauspaikat ovat onnistuneita. Varsinkin Aurajoen iltakuvat, Mikaelin kirkon ympäristö ja Piispankadulla makaavan piispan asunnon lähistö toimivat oivallisesti sekä kerronnallisesti että esteettisesti. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, että elokuva olisi kerronnallisesti kupruton.
Kerran turkulaisenkin silmään iskee roska. Kun Vilma (Laura Malmivaara) on lähdössä Tuomiokirkolta kotiin, hän lähtee kävelemään Henrikinkatua yliopiston suuntaan. Hänen kotipihansa tuntuisi kuitenkin sijaitsevan jossakin Amiraalistonkadun maisemissa Turku Energian kupeessa, siis Tuomiokirkolta noin kolmen kilometrin päässä toisessa suunnassa. Elokuvan kerronnan kannalta tällä ei tietenkään ole pienintäkään merkitystä.
Olen ollut laiska ja saamaton, mutta nyt kirjoitin enemmän kuin oli tarkoitus.
2 kommenttia:
Minulla oli elokuvasta samanlaiset tunnelmat, parempi kuin odotin, mikä ei ollut kovin paljon. Ja kuitenkin sen katsoi kiinnostuneena.
Kirkko jäi tarinassa lähinnä kulissiksi, sen funktiona oli tuoda lisäarvoa sinänsä tavanomaiseen ihmissuhdedraamaan. On jotenkin raflaavaa jos seksuaalisia häiriöitä potee pappi, raflaavampaa kuin jos niistä kärsisi kaupparatsu tai pankinjohtaja. Päähenkilö koki että oli menettänyt uskonsa, mutta uskon menettämisen sen paremmin kuin sen säilyttämisen problematiikkaa elokuvassa ei käsitelty millään tavalla. Sen suhde aiheeseensa, siis kirkkoon, oli ulkokohtainen, kulissimainen.
Kirsti, olen samaa mieltä siitä, että kirkonmiesten ja -naisten suhdetta uskoon olisi voinut käsitellä eri tavalla - varsinkin siksi, että nyt sitä ei käsitelty. Se ei oikein riitä, että "syntisen" toiminnan jälkeen kyykistyy vessanpöntölle rukoilemaan anteeksiantoa. Kun käsittelyyn olisi ollut paikka, tyydyttiin ulkokohtaiseen piikkiin tai ei edes siihen.
Kirkko oli kulissi, vaikkakin kaunis sellainen. Saman tarinan olisi voinut sijoittaa mihin tahansa dogmaattiseen ympäristöön. Toisaalta: onko olemassa yhtä dogmaattisia ympyröitä, joiden sääntöihin liian monet uskovat yhtä sokeasti?
Lähetä kommentti