Miami Vice

Kävin katsomassa Miami Vice –elokuvan. Lähtökohtana on vuosina 1984-1989 tehty tv-sarja, jota katsottuani aloin monen muun tapaan kävellä purjehduskengissä ilman sukkia ja pitää pikkutakin alla kauluksetonta t-paitaa. Don Johnsonin malli oli rautaa.

Onneksi niin ei nyt sitten kuitenkaan ole Michael Mannin elokuvassa, vaikka päähenkilöt ovatkin Sonny Crockett ja Ricardo Tubbs, kuten Mannin tuottamassa kasarisarjassakin. Elokuva on kuitenkin lähellä tv-sarjan perustaa muutenkin. Paitsi että Crockettia esittävällä Colin Farrellilla on takatukka ja saksalaisheviviikset, on Mannin elokuva nimenomaan tuote, joka osaa kivijalkansa tapaan edelleenkin mainostaa urheiluautoja, muskeliveneitä ja siten siis kulutuskulttuurin vauhtia ja hektisyyttä.

Kuva Hesari

Elokuva sinällään on keskinkertainen tarina poliiseista, jotka soluttautuvat huumeita salakuljettavaan liigaan ja näin saattavat pahikset satimeen. Elokuvan tarjoama maailma ei kuitenkaan ole mustavalkoinen, eikä se ollut mustavalkoinen tv-sarjassakaan. 1980-luvulla Miami Vice toi televisioon sarjan, jonka episodien loppu ei välttämättä ollut onnellinen. Jokin murtui. Mainostamisen ja pintaa korostavan estetisoinnin ohella kaikkialla leijuva epävarmuus sai aikaan sen, että sarjaa alettiin nimittää postmoderniksi.

Välittääpä sarjan jälkimodernistisuudesta tai ei, on elokuvassa sarjan tunnusmerkit – tällä kertaa tosin tiiviimpään muotoon pakattuna (tarkasti: kahteen tuntiin seitsemään minuuttiin). Tiiviyden vuoksi ainakin molempien päähenkilöiden tahoillaan herkistelemiä rakastelukohtauksia olisi voinut lyhentää. Toisaalta niissä Michael Mann osoittaa jälleen kerran sen, että hän on erittäin taitava – nykyohjaajista ehkä jopa paras – käyttämään olemassa olevaa popmusiikkia kuvaamansa maailman olennaisena rakennuspuuna.

Erityisesti mieletäni lämmittää se, että Mann on selvästi tykästynyt Audioslaven musiikkiin. Jo Collateralissa (2004) on hieno jakso, jossa taksi lipuu hidastettuna keskellä kaupunkia neonvalojen loisteessa ja taustalla soi Audioslaven ”Shadow of the Sun”. Parin tunnin elokuvaan mahtuu nytkin useita musiikkivideomaisia jaksoja ja – kyllä, Audioslave soi taustalla peräti kolmesti. Ai niin, 1980-luvulla tv-sarja olikin merkittävä syy siihen, että musiikkivideoestetiikka lähti leviämään Music Televisionista muidenkin foorumien audiovisuaaliseen ilmaisuun.

Elokuvasta ei löydy juuri kommenttia maailman sotaisaan tilanteeseen, vaikka kommenttia ja vinkkiä jonkinlaiseen kritiikkiin tai hymistelyyn odottaisi. Sentään yksi mielenkiintoinen dialogi käydään. Kun Crockettia ja Tubbsia kuljetetaan huumeliigan ylimmän puheille, toinen miehistä ottaa kännykän esille ja toteaa, että kenttää ei ole. Toinen toteaa, että puhelinliikennettä häiritään. Samaan hengenvetoon hän jatkaa, että Yhdysvallat tekee samaa Baghdadissa… siis miten huumeiden salakuljettajat pystyvät siihen? Jos vastaus ei tule mieleen, kannattaa lukea jokunen sivu esimerkiksi William Blumin Roistovaltiota.