keskiviikkona, heinäkuuta 19, 2006

Äärimassiiviseen mustaan aukkoon...

Hetken ihmettelin, mitä äijät ovat menneet tekemään. Mutta vaikka hetkisen pituus on epämääräinen, oli hetki lyhyt. Mitä useammin kuuntelen Musen Black Holes & Revelationsia, sitä vakuttuneempi olen: hieno, monipuolinen, mahtaileva äänite.

Monipuolisuus on sillisalaatin perusta, ja useimmiten en pidä sillisalaatista. Monta kuuntelukertaa vaativa kokonaisuus osoittautuu lähes poikkeuksetta kuitenkin paremmaksi ja kestävämmäksi kuin hittiparaati – tarkemmin sanoen yhden hitin neliminuuttinen paraati. Niin nytkin, kun lopulta nousi kytkin.


http://www.muse.mu

Sillit asettuvat jonoon eivätkä haise. Tai no, tarkemmin ajatellen hajua kyllä piisaa, mutta onneksi tuulen suunta on oikea. Black Holes & Revelationsin haju on intertekstuaalista eritystä, jota tuntuu tihkuvan sävelistä lisää joka kuuntelulla. Erityisen miellyttävää on ollut lenkkeillä ennakkoluulottoman kolmikon alati tunnelmaa vaihtavien biisien tahtiin. Välillä tulee tosin askellettua liian tiheästi…

Musiikillisten intertekstien jatkumo kutoutuu tarinaksi, jossa edetään tapaan jopa melko sovinnaisesti sodanvastaisita äänenpainoista rakkauden mustiin aukkoihin, mahdottoman tehtävän jännitykseen ja lopulta kohti Sergio Leonen ja Ennio Morriconen viheltävien luotien maailmaa, jossa avaruuden ratsukot siintävät rajana.

Supermassiiviseen mustaan aukkoon hyppääminen ei voisi alkaa komeammin. Komeasti soivan tiluttelevan syntikkaintron perään ”Take a Bow” vuodattaa:

”Corrupt
you corrupt

& bring corruption to all that you touch”.

Matthew Bellamy voisi hyvin äännellä ihmisyydestä ja nykymaailmasta yleensä, mutta kohteena lienevät Blairin ja Bushin ideologisten koneistojen valheet:

”Hex
feed the hex
feed the hex on the country you love.

And beg
you will beg
you will beg for their lives and their souls”.

Hyvä on kumartajan kumartaa ja ottaa suosionosoitukset vastaan. Maailma on kaunis, kun päätökset ovat minun. Ja biisihän on kaunis. Lopun kitararevittely ja –sooloilu tuovat kummallisesti mieleen Queenin "Bohemian Rhapsodyn", vaikka biisit eroavat toisitaan enemmän kuin Matti ja Teppo Lordista.

”Starlight” soi yksinkertaisine pianoineen kuin U2 ja ”Supermassive Black Holekin” pakottaa mieleen U2:n – tällä kertaa Zooropan konekokeilut. Äärimassiivinen musta aukko on muuten satunnainen nainen, kuinkas muutenkaan. ”You’re a supermassive black hole”. Koneen läpi kireäksi – sanoisinko vittumaiseksi – puristettu ja väännetty laulu kertoo nopeasti, mitä mieltä näistä mustista aukoista ollaan…

”Map of the Problematique” vie taas selvääkin selvempään viittaukseen. Jollekin ongelmallisuuden kartta lieneekin siinä, että aluksi biisi on ikään kuin vain lievä variaatio Depeche Moden ”Enjoy the Silencesta”. Alun koskettimet saavat pian alleen uuden rumpukompin, joka muistuttaa erehdyttävästi Curen ”Fascination Streetin” kiihkeän katutallustelun rytmiä. Voisi harmittaa, mutta kun ei harmita. Ehkä maailmassa on vain kolme biisiä, joista kaikki muut ovat variaatioita, mutta mitä sitten, jos homma kuulostaa siltä, että vanhankin parta alkaa väpättää.

”Assassinin” alku pärisee kuin Mission Impossiblen tunnari. Ainakin tekee mieli äännellä taustalle että tittididii tittididii tittididididii titi… Ja sitten levy tuhoutuu itsestään viiden sekunnin kuluttua. Onneksi ei kuitenkaan, sillä huipentuma on vasta tulossa. Musiikillisen messevyyden päättää ”Knights of Cydonia”, joka suuntaa äänimaailmansa lännenelokuvan maisemiin. Kitara ja rummut laukkaavat kuin parhaatkin lämminveriset. Ja Clintin esittämä muukalainen istuu ratsailla. Paitsi että ehkä matka suuntautuukin avaruuteen. Tuskin ihan hetkeen kuitenkaan koittaa aika, jolloin Marsissa minkään pään tai kasvojen väärennöksen tarvitsee laulaa seuraavasti:

”No one’s gonna take me alive
the time has come to make things right
you and I must fight for our rights
you and I must fight to survive.”

Ihmisillä menee vielä hetki, jonka pituus on tällä kertaa hieman enemmän. Ja valehtelemalla, todistusaineistoa rukkaamalla voitto on niin kaukana, että ehkä lähempänä on aloitusbiisin lopun ennuste:

”And burn
you will burn
you will burn in hell
you will burn in hell for your sins.”

Kauan eläköön ihminen... Lenkkeillessä tekee mieli nostaa nyrkki ilmaan niin, että täytyy pidätellä itseään. Toisinaan pidättely ei auta.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Usein käy niin, että monen monen kuuntelukerran jälkeen ihmettelee, miten saattoikin kuulla levyn ensimmäisellä kerralla niin eri tavalla. Näin kävi tämänkin levyn kohdalla. Ja vaikutelma sen kuin paranee kerta toisensa jälkeen.

Kantaaottavuuden hiljainen tyylikkyys tekee minuun vaikutuksen. Ja "uudet" kielikuvat piristävät aina, esim. black hole naisen kuvana.

Hieno levy!

TP

tommi kirjoitti...

Se jäi itse asiassa sanomatta, että levyn ainoa akustinen raita "Soldier's Poem" muistuttaa sekin Queenia. OIkein vaan... ehkä liikaakin... Mutta hienopa hieno.

Muuten, ajatteleekohan Matt, että YOU ARE MY SUPERMASSIVE BLACK HOLE AND YOU ARE ALSO SUPERMASSIVE MY MUSE...

tommi kirjoitti...

Sanajärjestykseni kanssa on niin ja näin.

Anonyymi kirjoitti...

Kyllä minusta muse-teema näkyy biisistä. Muusuudesta vain pitää maksaa kova hinta...

TP

tommi kirjoitti...

Itse itseään museoiden...