perjantaina, huhtikuuta 21, 2006

Runo onnen laitamilta


Eräs runoilija kuoli vuonna 2002. Kirjoitin silloin tuntemuksistani runon, koska pari kertaa ehdin jutustella tuon runoilijan kanssa. Voi tuntua oudolta, että juuri nyt haluan päästää tämän runon bloginvaloon. Runo kuitenkin liittyy onneen, onnen laitamiin ja onnen ymmärtämiseen. Siksi se nyt seisoo tässä. Olen nimennyt runon yksinkertaisesti vuosiluvulla.


2002

Että aina kun kuulee
runoilijan päättäneen elämänsä
on iloinen
että ei ole runoilija
että elämä on saappaiden alla
tukevaa humusmultaa
sormien välissä
kesäillanvalssia huojuva viljapelto
kahvipannu liedellä
poskella kosteat huulet
sääressä nokkosen viilto
että ei usko
tuntevansa tuhannen edestä
että elämä on täällä eikä toisaalla
että on tekemistä
joka estää kirjoittamasta
ihminen jonka kanssa asua
hölmöillä ja nauraa
ilman haluakaan kirjoittaa
että elämä on hitaanpuoleinen
mutta laaja kaista
jonka kivijalan rapistuvaa kulmaa
ei tarvitse rakentaa
naistenlehdissä
että riittää kun on mikä on
ja juuri siksi
että kuullessaan runoilijan
poistuneen paikalta
näkee syitä olla iloinen
näkee ikkunasta kadulle
suoraan parkkeeratut autot
omiin suuntiinsa
kiirehtivät vieraat ihmiset
kirkkaasti heijastavat
runolliset lätäköt.

1 kommentti:

Tui kirjoitti...

Tämä on hyvin koskettava runo, kiitos että jaat meille lukijoille nautittavaksi ja mielessä pyöriteltäväksi. Yksityisestä tunteesta on tullut hyvin tunnistettava, juuri näinhän se menee. Kyllä tämä on runo onnesta, surun särmä tuo siihen elämän tunnun. Kiitos.