torstaina, helmikuuta 02, 2006

Runosta


Melkein viiden vuoden takainen analyysini koputti oveen ja tuli vaivaamaan. En ihmettele, sillä Kari Aronpuron runous vaivaa minua tuon tuosta. Hän ei päästä lukijaansa helpolla, vaikka hänen runoistaan helponkin tien voi löytää, jos haluaa vain hengailla runoilijan tuottamassa sanojen ja assosiaatiomahdollisuuksien kauniisti nyrjähtäneessä sekamelskassa. Monesti Aronpuron runot saattavat muistuttaa sekaista laatikkoa, josta ei millään meinaa löytää etsimäänsä. Ehkä siksi monet pitävät hänen runojaan vaikeina. Mutta eihän asia ole niin.

Ilmauksen ”mutta eihän asia ole niin” voisi väittää kiteyttävän kokoelman Pomo:n lumo (2000) keskeisen ajatuksen. Kokoelmassa kaikki luokittelut ovat epävarmoja ja kykenemättömiä takaamaan jatkuvuutta. Jos kaikkeen voi lisätä sanan ”ehkä”, on ainoa jatkuvuus epävarmuus. Vaikka postmoderni onkin sanana painunut jo mailleen (missä sen maat lienevätkään), tarvitaan ”postmodernia” avaamaan Pomo:n lumo siksi, että se on luhenne Zygmunt Baumanin minuakin inspiroineesta teoksesta Postmodernin lumo (Vastapaino, 1996).

Baumanin mukaan erilaisten kategorisointien ja jaottelujen perustan rappeutuessa olemme eettisen paradoksi edessä: meille lykätään moraalista valintaa ja vastuuta, mutta ohjekirjat ja valmiiksi rakennetut mallit hajotetaan tai piilotetaan saunan taakse. Saamme siis turvautua itseemme, vaikka turvana olisi vain epävarmuus. Aronpuron runot ottavat tästä kaiken irti, sillä niiden maailma ei tunnu kaipaavan kuin kokijaa. Onpa kokija kuka tahansqa, otetaan hänet avosylin vastaan: ”Levollisena maailma odottaa lukijaansa”. Minä luen maailmaa omalla tavallani. Tässä on siitä esimerkki (Pomo:n lumo, s. 72):

Retoriikan bricoleur
V.I. Lenin kirjoitti heinäsuovassa

Ilkitekojen kuollessa kuoleutuu valtiokin.

Ikoni ja puhekupla
Stripin sankari C.S. Peirce
NOTHING IS SIGN UNLESS
IT IS INTERPRETED AS A SIGN

Tämä runo on vaivannut minua todella paljon. Siinä on niin paljon lainauksia ja erilaisia palikoita, että pääni ja kirjahyllyni eivät taida riittää. Runo on näytös ainakin siitä, että kirjastonhoitajana työnsä tehnyt runoilija on ehtinyt lukea kirjoja. Pintatasolla runossa kaikki näyttää rakentuvan nimistä ja lainoista. On vaikea sanoa, mikä on peräisin Aronpurolta, mikä joltakin toiselta. Runon kirjoittaja on bricoleur, lukija ja kirjoittaja, joka on käyttänyt löytämäänsä materiaalia kuin ready made –taiteilija.

Ennen lainojen selvittämisestä huomaan, että runon osien tai säkeistöjen tasolla vallitsee sisällöllinen ikonisuus: Molemmissa osissa on joksikin määritelty henkilö, jonka jotakin teesiä lainataan. Keskeistä muodossa taitaa olla osien väli. Lenin kuvataan ”retoriikan bricoleuriksi”, jonka mukaan hän on puheen tasolla mitä tahansa omiin tarkoituksiinsa lainaava – kuin Aronpuron runous. Peirce taas kuvataan ”stripin sankariksi”. Vallankumousjohtajan rinnastaminen sarjakuvan sankariin tuntuu melko kaukaiselta, vaikka molemmissa ”taidemuodoissa” iskulausepuhuntaa harrastetaankin.

Säe ”Ikoni ja puhekupla” liittää toisiinsa kaksi Charles Sanders Peircen merkkien kolmijaon (ikoni, indeksi, symboli) tyyppiä: ikoni on merkki, jonka tunnistamme merkin ja sen kuvaaman kohteen samankaltaisuuden perusteella (esim. valokuva), kun taas ”Puhekupla” viittaa symboliseen merkkiin, jonka merkitys perustuu sopimukseen. Puhekuplan sisältönä runossa voisivat olla kursiivilla merkitty Lenin-laina ja isoilla kirjaimilla merkitty Peirce-laina. Mitä sitten?

Nyt taidetaankin jo hypätä lukijan yksilölliseen kontekstiin. Siis merkityksen syntymiseksi tarvitaan lukija, sillä runon Peirce-lainauksen mukaan ”Mikään ei ole merkki ennen kuin se on tulkittu merkiksi”. Olen nyt sitten Aronpuron tietoinen lukija ja tulkitsen runon alkuosan sarjakuvaksi Leninistä ja lainan Leninin puhekuplaksi. Loppuosan mukaan jokainen saakin sitten tulkita tuon ”sarjakuvankin” miten haluaa tai kykenee. Puhekuplan symboliseen puoleen vedoten alku- ja loppuosien lainat voisi yhdistää esimerkiksi seuraavasti: kun ”valtio” asettuu muuttumattomuuden tilaan, se ”kuoleutuu”, turtuu.

Kulttuurissa ”kuoleutumisen” voi tulkita vaikka vaihtoehdot kadottavaksi (hävittäväksi) tilaksi, jossa runsaus kuoleutuu yhteen ”oikeaan” merkitykseen. Mutta kun tarkastelee Leninin määrittelyä, huomaan, että Aronpuro käyttää hyväkseen sanojen moniäänisyyttä luodakseen ristiriitoja. Lenin-lainauksessa on kyse proletariaatin porvarillisesta valtiosta vapautumisesta, johon ei ole pääsyä ilman vallankumousta, joka tapahtuu väkivaltaisen kuoleutumisen kautta (Valtio ja vallankumous, Kustannusliike Edistys 1975) Siis lainauksessa ”kuoleutuminen” on positiivista, mutta Aronpuro tarjoaa runon loppuosan kautta sille mahdollisuuden olla myös negatiivista.

Yhtäkkiä Aronpuron oudolta näyttävä runo, joka ei ehkä edes näytä runolta, avautuu kuin hölskytetty olutpullo. Lainauksilla Aronpuro tarjoaa ankkureita, jotka raapivat pohjaa, kunnes pysäyttävät. Paikannimillä runot asettuvat konkreettiseen tilaan ja henkilöiden nimillä keskusteluun kirjoittajan ja lukijan välisestä suhteesta tai ylipäätään maailmassa olemisesta. Mutta runo on aina yksinäinen köntti, kun se on irrotettu kokoelman kokonaisuudesta. Siksi tämäkin runo avautuu toden teolla vasta suhteessa kokoelman muihin runoihin.

Tuskin tämä toitaminen ja vatvominen minua auttaa. Vaivaaminen jatkuu. Ehkä se on hyvä. Ehkä.

11 kommenttia:

Tui kirjoitti...

Kiitos kiinnostavasta kirjoituksesta. Kuulun niiin, jotka karttavat Aronpuron runoutta sen vaikeuden takia. Analyysisi osoitti, että runoja on mahdollisuus purkaa osiinsa, jos on malttia ja löytää oikeat työkalut.

Mietin runon kahta sanaa, joihin et juuri tarttunut. Miksi Lenin kirjoittaa juuri heinäsuovassa? Mihin se viittaa? Peirce määritellään stripin sankariksi, mutta miksi vastaavaa määrettä ei ole liitetty Leniniin? Miksi hän ei ole vallankumouksen sankari? Tosin vastasit tähän osin, kun sanoit, että Aronpuro tarjoaa valtion kuoleutumisen positiivisen määrittelyn rinnalle myös negatiivista.

Tommi kirjoitti...

Peircen määritteleminen "stripin sankariksi" lähtee luultavasti Aronpuron teoreettisten tekstien lukuinnostuksesta. Tarkoitan sitä, että Peircen merkkijaon perusidean kaikki kolmea puolta voi havainnollistaa sarjakuvan kommunikointiperiaatteiden avulla. (Toki Peircen merkkijako on paljon monimutkaisempi kuin pelkkä kolmijako. Aronpurokin on siitä tietoinen. Sen hän osoittaa kokoelmansa "viiteliitteessä", kokoelman loppuun sijoitetussa tieteellistä viite/lähdeluetteloa imitoivassa osassa.

Ai niin, ehkä Lenin oli se neula itänaapurimme heinäsuovassa.

Tui kirjoitti...

Näin lyhyessä runossa- ja runossa yleensäkin - jokann sana on merkitsevä. Siksihän runojen perkaaminen niin hauskaa onkin ja kyllä aika huimiin tulkintoihin joka sanaan tarttumalla päästäänkin. Runossa en tarttunut sankariin mitenkään, mutta analyysisi luettuani ja runoon palattuani aloin miettiä sitä uudestaan. Sankarimääreen liittäminen juuri Peirceen vaikka tarjolla olisi ollut maailman kuuluisin vallankumousjohtaja, alkoi tuntua selkeältä kannanotolta. Mutta kuten sanottu siihenhän viittäsitkin. Sankari tuntuu tässä runossa olevan kovin monitahoinen. Ehkä pitää uskaltautua Aronpuron pariin.

Anonyymi kirjoitti...

Silmät aukenivat, tosiaan. Vielä jäin kuitenkin miettimään, miksi Aronpuro haluaa nostaa esille epäilyksen kuoleutumisen positiivisuudesta? Mitä hän haluaa sillä sanoa? Ehkä tarkoitus on vain kysyminen, kyseenalaistaminen itsessään. Tai sitten vastaus löytyy lukemalla kirja kokonaan.

Mutta mukava yhteensattuma: Lainasin juuri eilen kirjastosta seurakseni Aronpuron runoja. Mitähän niiden lukemisesta tämän jälkeen tulee?

Tommi kirjoitti...

Ihmettelen, miksi runoja pitäisi olla helppo lukea. On olemassa mainiota, jopa loistavaa helppolukuista runoutta, mutta helppolukuisuus on yliarvostettua. Sanalla "arkiruno" lienee viitattu juuri helppouteen. Eikö tässä saakelin yhteiuskunnassa saisi olla kinkkisiä asioita missään? Eikö runossa viehätä myös arvoituksellisuus? Kaikki ei kuitenkaan ole niin yksinkertaista, ei edes "todellisuudessa".

Taisin jo hypähtää toisaalla... vai hyppäsinkö sittenkään. Runon sankari ei ole Peirce eikä Lenin vaan Aronpuro. Toisaalta usein tuntuu siltä, että olen jäävi sanomaan hänen runoistaan yhtikäs mitään.

Tommi kirjoitti...

Ehdit väliin. Viittasin edelliseen kommenttiisi.

Anonyymi kirjoitti...

Kommenttini ei viitannut missään mielessä siihen, että toivoisin lukemisen olevan vain helppoa. Tarkoitin, että enää en voi aloittaa Aronpuroon tutustumista niin "puhtaalta pöydältä" kuin kuvittelin vielä eilen. Minä en epäile sinun tulkintojesi oikeellisuutta ollenkaan. Ja tyydyn mielelläni arvoituksellisiinkin vastauksiin. Tai pelkkiin kysymyksiin.

Tommi kirjoitti...

Enkä minä epäillyt, että haluaisit helppoutta. Kommentoin maailmanmenoa yleisemmin. Ehkä kommentti osui värään paikkaan. On totta, että usein kysymykset ovat paljon hedelmällisempiä kuin vastaukset. Enkä ajattele, että tulkintani Aronpurosta olisivat jollain lailla oikeita. Ne ovat vain mahdollisia. Aronpuron ajatusmaailmaan taitaa oikeellisuus, sanoisinko monitulkintaisuuden "kuoleutuminen", sopia aika kehnosti. Toisten tulkintojen lukeminen on konteksti muiden joukossa, ja se vaikuttaa varmasti omaan lukemiseen. Siitä olen pahoillani. Vai olenko?

Anonyymi kirjoitti...

Niin, en oikein tiennyt, vastaatko Tuin vai minun kommenttiini. Olemme kaksi eri ihmistä. Eikä tarvitse olla pahoillaan vaikuttamisesta, ehkä se auttaa.

Tommi kirjoitti...

Aronpuro on saanut minut sekaisin. Kai sen huomaa viimeistään silloin, kun sekoittaa kommenttien kirjoittajat. Enkä tiedä, oliko ensimmäinen kerta.

Anonyymi kirjoitti...

Anteeksi, että sekoitan keskustelua käyttämällä ainakin näillä sivuilla vain tätä toista etunimeäni.