Siellä ja täällä on tullut tuumailtua musiikkia – oikeastaan ihan häiriöksi asti. Olen yrittänyt kirjoittaa artikkelia spektaakkelin käsitteestä suhteessa elokuvaan, mutta spektaakkeliksi onkin muodostunut musiikki. En kuitenkaan ole huolissani, sillä musiikki on ollut merkittävä osa elokuvallista spektaakkelia aivan ensimmäisistä elokuvaesitysten livesoittajista lähtien. Yritänköhän vain selittää asian itselleni parhain päin?
Pitkästä aikaa kuuntelin Midnight Oilia. En tiedä miksi. Nappasin vain autoon levyn, koska Radio Cityn samoja rokkikukkobiisejä ei aina jaksa kuunnella. Midnight Oil, tuo australialisen musiikin omantunnon ääni, luonnon puolustaja ja yhteiskunnan voiton maksimointiin tähtäävän kehityksen kritisoija, ”iski kuin tuhat volttia”, kuin Korkeajännitys wc-pöntöllä. Ja Korkkarithan iskevät. Keskiyön öljyn ”Progress” (1985) iskee näin:
Manhattanization is coming
open your eyes if you dare
carry us on to the crossroads
come to your senses and care
16 million I can’t hear you at all
Some say that’s progress I say that’s cruel.
Konserttilevy Scream in Blue (1992) toi mieleeni 1980-luvun lopun Midnight Oilin huippuhetket, jolloin bändi esiintyi myös Ruisrockissa. Kaverin kanssa kannoimme festivaalissa lakanaa, jossa luki bändin luonnonsuojeluasennetta myötäillen ”river runs red”. Tunsimme itsemme tärkeiksi, kun meitä haastateltiin lakanan takia radioon. Vielä tärkeämpi ja hienompi oli tunne, kun bändin noustua lavalle laulaja Peter Garrett ”River Runs Redin” aikana osoitti eleillään kiitoksensa meille ja lakanallemme.
Autoajelu Midnight Oilin kanssa palautti mieleeni palan henkilöhistoriaani, mutta herätti myös kysymyksen siitä, keitä vaikuttamaan pyrkiviä tai yhteiskuntakriittisiä ja kantaaottavia artisteja haluan kuunnella. Ketkä ovat niitä, jotka soivat kauniisti? Kaunis on ehkä väärä sana, jos ensimmäisenä tulevat mieleen Rage Against the Machine ja System of a Down. Niitä ”kauniimpia” löytyy sitten 1960-luvulta. Bob Dylan on yksi kauniiden protestilaulujen tai ainakin yhteiskunnan menoa kommentoivien laulujen tekijöistä. Toisaalta kauneus on suhteellista. Ehkä niin on myös kritiikki.
Konserttilevy Scream in Blue (1992) toi mieleeni 1980-luvun lopun Midnight Oilin huippuhetket, jolloin bändi esiintyi myös Ruisrockissa. Kaverin kanssa kannoimme festivaalissa lakanaa, jossa luki bändin luonnonsuojeluasennetta myötäillen ”river runs red”. Tunsimme itsemme tärkeiksi, kun meitä haastateltiin lakanan takia radioon. Vielä tärkeämpi ja hienompi oli tunne, kun bändin noustua lavalle laulaja Peter Garrett ”River Runs Redin” aikana osoitti eleillään kiitoksensa meille ja lakanallemme.
5 kommenttia:
Kauneus ja kritiikki OVAT suhteellisa. Täytyykin miettiä kauniisti soivia yhteiskuntakriitikoita. Bob Dylan sopii kyllä minun korvilleni.
Kritiikkiä sisältäviä lauluja on tietysti myös monen tasoisia. Kaikki eivät sylje sanottavaansa suoraan päin naamaa. Usein hienotunteiselta ja viitteellisemmältä tuntuva kriittinen ota saattaa lopulta ollakin paljon suorasukaisuutta tehokkaampaa. Nyt kun vielä tulisi mieleen joku esimerkki... (pieni pohdintatauko)... Sanotaan vaikka Pearl Jamin "Given to Fly", se kun soi minulla juuri. Sen voi hyvinkin tulkita laajemmin nykyihmisyyttä kritisoivaksi... tai ainakin kommentoivaksi.
...he floated back down cause he wanted to share
the key to the locks on the chains he saw everywhere
first he was stripped
then he was stabbed
by faceless men,
well fuckers, he still stands...
Erilaista kannanotoa on. Cranberries on suosikkejani ja heidän sanoituksensa ovat hyvin usein kantaaottavia:
Sure things would change if we really wanted them to.
No fear for children anymore.
There are babies in their beds,
Terror in their heads,
Love for the love of life. (Bosnia)
War child, victim of political pride.
Plant the seed, territorial greed.
Mind the war child,
We should mind the war child. (War child)
Doloresin ääni raastaa varmaan monia, mutta minuun se vaikuttaa voimakkaasti. Eli Cranberriesin kantaaottavuus soi kauniisti korvissani. Tai jos ei aina varsin kauniisti, niin vaikuttavasti kuitenkin.
Minua Doloresin ääni ei raasta, vaikka ei varsinaisesti kiehdokaan. Mutta kirjaamissasi Bosnian sanoissa on todella hieno kohta tuo "...There are babies in their beds, / Terror in their heads..." Kun kritiikin sivallus pyrkii osoittamaan maailman ja yhteiskunnan yleisempää kehitystä eikä vain alleviivaamaan jotakin pientä asiaa yksilöllisesti, on biisin sanomalla minun korvissani enemmän mahdollisuuksia. Osasinkohan olla riittävän vaikeaselkoinen?
Juuri sen verran, että ymmärsin mitä tarkoitat. Minustakin juuri tuo poimimasi kohta on hyvä, se raastaa sydäntä, koska sen lukiessaan/kuullessaan tietää, että bosnialaiset lapset eivät ole ainoita, joiden kokemuksista laulu kertoo. Rocklyriikka on minusta parhaimmillaan loistavaa lyriikkaa, Suomen jotkut rocklyyrikot ovat minulle aivan eturivin runoilijoita, vaikka he eivät ehkä itse itseään runoilijoina pidäkään.
Lähetä kommentti