Kynnyksellä

Tämä tulee myöhässä, mutta katsomani elokuva ajoi minut tähän: Erkko Kivikoski kuoli viime elokuun 11. päivä. En muista, millainen sää tuolloin oli, mutta mitä luultavimmin satoi.

Ai että kuka oli Erkko Kivikoski? Niinpä. Hänen kohdallaan voi melkeinpä käyttää ilmaisua ”suuri tuntematon”, sillä turhan usein hänen nimensä unohdetaan siitä suomalaisen uuden elokuvan tekijäjoukosta, jonka keskeisiksi tekijöiksi lasketaan erityisesti Mikko Niskanen, Jörn Donner, Maunu Kurkvaara, Jaakko Pakkasvirta ja Risto Jarva. Kivikoski on unohtunut, minkä huomaa keskustellessa jonkun muun kuin vannoutuneen elokuvaentusiastin kanssa. Kivikoski eli erakkomaista elämää, jos mitaksi lasketaan julkisuus. Näin voi osaltaan selittää sitä, että lööppikansa ei Kivikoskea muista, vaikka jonkun hänen elokuvansa nimeltä tunnistaisikin.

Ja elokuvat sentään ovat ohjaajansa elämää tärkeämpiä. Monesti kuolema pyhittää elämän ja teot. Ehkä näin käy myös Kivikosken elokuville. Ainakin niin pitäisi käydä. Hän ohjasi useiden lyhytelokuvien lisäksi kuusi pitkää elokuvaa vuosien 1963 ja 1981 välisenä aikana. Niistä ainakin esikoiselokuva Kesällä kello 5 (1963) sekä kolme viimeistä, Kesyttömät veljekset (1969), Laukaus tehtaalla (1973) ja Yö meren rannalla (1983) ovat kaikkea muuta kuin unohduksen arvoisia.

Varsinkin Laukaus tehtaalla on väkevä kuvaus ihmisestä ulkoa tulevan negatiivisen elämänmuutoksen kynnyksellä. Laukaus tehtaalla on kynnyselokuva. Tehdastyöläisen päässä pärähtää, kun Das Kapital näyttää parhaat puolensa. Työpaikan mennessä alta, on yksi vaihtoehto tarttua haulikkoon. Laukaus tehtaalla on jatkuvien joukkoirtisanomisten aikanammekin ikävän ajankohtainen. Itsenäisyyspäivänä Laukaus tehtaalla olisi ollut mukava nähdä televisiosta Tuntemattoman sotilaan sijaan…

Katsoin pari päivää sitten Kivikosken viimeisen pitkän, Ruissalon huvilamiljöössä kuvatun elokuvan Yö meren rannalla (1981). Myös Yö meren rannalla on kynnyselokuva. Se kuvaa etappeina etenevän, jälkikäteen onnistumisten ja epäonnistumisten segmentteinä ja sekvensseinä näyttäytyvän ihmiselämän, jossa seistään jatkuvasti kynnyksellä.

Pariskunta viettää huvilalla kosteata juhlailtaa ja kuten arvata saattaa, nousee ihmissuhteiden historiasta pintaan konflikti jos toinenkin. Äärimmäisin konflikti syntyy, kun huvilassa asuvan pariskunnan tytär saapuu yllättäen paikalle poikaystävänsä kanssa. Humalainen seurue käyttäytyy nuoria kohtaan kuin iso kakara. Tytär nostaa menneisyyden kissaa pöydälle ja sota on valmis. Isä tiukkaa, että ”noista asioista ei puhuta vieraiden kuullen”. Oikeastaan isä kieltää ”noista asioista” puhumisen kokonaan.

Ihmisten elämä on odotusta, pelkoa, uskoa ja epäilystä. Ihmisten kokemusten yhteismitattomuus kiteytyy vieraana olevan Erikin vastaukseen, kun häneltä kysytään, onko hän onnellinen. Erik vaatii ensiksi onnellisuuden määrittelemistä, mutta toteaa jatkuvaan tivaamiseen: ”Tyhmiin kysymyksiin ei kannata tuhlata hyviä vastauksia.” Keskustelua ei paljon suoremmin voi tyrehdyttää. Yksi kynnys on ylitetty, mutta toinen odottaa kulman takana.