Kirjallinen lenkki

Kun teksti ei etene, vaikka olisi tarvis, on askeltaminen hyvä keino saada ajatukset rullaamaan. On aivan sama, askeltaako kävellen vai juosten, sillä tärkeintä on liikkeen rytmi. Se pakottaa ajatukset järjestyneisiin muotoihin, suljettuihin laatikkoihin. Suljetulla en tietenkään tarkoita lopullista, vaan vain muotoa, jonka kaltaisena asiat havaitaan.

Muutaman päivän ajan ovat monenlaiset asiat juosseet päässäni ristiin ja rastiin niin, etten ole erottanut, onko kyse rististä vai rastista. Koska halusin saada selvyyden kummasta oli kyse, lähdin juoksulenkille. Pariin viikkoon en ole juossut, koska sää ei ole antanut siihen mahdollisuutta. Matti Mäkelän hienossa Sääkirjassaan (Wsoy, 1999) luonnehtima ”huoneihminen” kun ei suostu ulkoilemaan, jos miinus on liian pitkä.

Juostuani noin kilometrin muistui mieleeni juttu aamun Turun Sanomista. Jari Heino kirjoitti mukavan käytännöllisen jutun juoksemisesta. Hän lähti lenkille testaamaan Tapio Kosken kirjassaan Juoksemisen filosofia (Tampere University Press, 2005) avaamia juoksemisen erilaisia ulottuvuuksia. Heinon tapaan minun mieleeni eivät nousseet irralliset filosofiset sitaatit. Minun päähäni juoksemisen rytmi pompautti kirjan. Ihmettelen, mikä sai minut muistelemaan huhtikuussa 1997 Amsterdamin opiskelija-asuntolassa lukemaani kirjailijaelämäkertaa.

Yksi syy löytyi, kun lenkiltä palattuani avasin kyseisen kirjan: Philip Rothin The Facts, A Novelist’s Autobiographyn (Farrar, Straus & Giroux, 1988) ensimmäiselle lehdelle olen vajaa yhdeksän vuotta sitten kirjoittanut ”This is great! Not a normal autobiography. Roth gives his characters a chance to speak…” (Olin kirjoittanut oikein englanniksi...) The Facts on hykerryttävä elämäkerta, jossa muun muassa Nathan Zuckerman valittaa Rothille kysymällä, millä oikeudella tämä on tuottanut hänelle kirjoissaan niin paljon kärsimyksiä. Jos pitää metafiktiosta, kannattaa ehdottomasti löytää Rothin kirja. Jonkun kannattaisi myös suomentaa se.

Rothin juostua päähäni mieleeni tuli myös pari muuta kirjaa, joita lukiessani nautinto on syystä tai toisesta ollut niin valtava, että juostessa alkoi naurattaa. Kun lopuksi mainitsen viisi satunnaisesti juolahtanutta kirjaa, voi olla, että myös tämän lukijaa naurattaa.

Theodore Roszak: Flicker
-Oli pakko tarkistaa, onko Max Castle ollut olemassa, vaikka tiesin, että kyse on metafiktiosta. No, tiedän ainakin sen, että ”pudovkin” on seksuaalinen koodisana…

Jean Baudrillard: Amerikka
-Hämmentävä ja provosoivakin “matkakirja” hologrammien ihmemaassa. Douglas Kellner päätyi tämän kirjan luettuaan nimittämään Baudrillardia "vanhaksi pieruksi".

Dominique Sigaud: Aavikkoromaani
-Edelleenkin ajankohtainen sodan ja rakkauden surrealistissävyinen täysosuma.

Norman Mailer: Alastomat ja kuolleet
-Syvällinen, henkilöiden taustat taitavasti luotaava sotakirja.

Hannu Salmi: Kadonnut perintö
-Parempaa ja seikkaperäisemmin suomalaisen elokuvan historiaa käsittelevää tutkimusta ei ole.

Ai niin, lenkki sujui hienosti. Siitä päättelen mallikkaasti, että urheilu ja kirjallisuus sopivat yhteen.