Pari päivää sitten Kirsti kuvasi Kirjailijan häiriöklinikalla musiikkinautintoa, jonka tarjosi autoradiosta tulvahtanut Josh Grobanin biisi You Raise Me Up. Laulu ei päätä huimaa (ainakaan positiivisesti), mutta tärkeämpää onkin tilanne ja nautinto, jonka tarjosi yllätys. Yllätyksellisyys saa ihmisen pitämään kummallisista lauluista, mutta se voi yhtä hyvin saada inhoamaan joitain lauluja. Vaikka inhoamisreaktio syntyi jo ensi kuulemalla, koin kuntosalilla pahaa oloa, kun radio sylki kuntolaitteissa rehkivien niskaan lisäpainoksi Sarah O’Connoria. From Sarah with Love on kai rakkautta jollekin, mutta minusta kyseinen biisi pitäisi nimetä toisin. Tuskin on ihmiskuntaa tahrattu hirveämmällä siirapilla - vai sanoisinko paremminkin hutulla tai paskalla.
Sitten olin taas lenkillä lumisten puiden kujilla. Jalat tuntuivat toimivan niin, että haastattelussa sanoisin juosseeni omaa juoksuani ja olleeni siihen tyytyväinen. Kun lähestyin valaistua luistinrataa, alkoi korviini tulvia sävelmä tai jokin päässäni sävelmäksi pyrkivä. En tunnistanut, mkä se oli. Luistinradan kohdalla näin pariskunnan kävelevän käsikädessä minua kohti. Jos he eivät kuulleet samaa lumiseen maisemaan sopimatonta hälyä, päätin rasvata pääni rattaat. Ei tarvinnut.
Kentän laidalle ehdittyäni näin kiekkojen perässä hokkaroivat luistelijantaimet ja ohitin pariskunnan. Mitä hittoa? Nainen oli kiinni miehen vasemmassa kädessä, mutta oikeassa kädessä miehellä oli pieni oranssi matkaradio, jossa naisääni lauloi jotakin iskelmää. Taitaa olla ihmisen vaikea lähteä ulos? Voiko ihminen olla missään median tavoittamattomissa, jos ei itsekään anna siihen mahdollisuutta? Voi olla, että radio toisti jotakin miehen ja naisen yhteiseen historiaan kuuluvaa tärkeätä laulua, josta he nyt nauttivat pienellä viattomalla kävelylenkillään. Tai sitten laulu sattui vain tulemaan miehen radiosta kuunteleman jääkiekkoselostuksen erätauolla.
Loppulenkin löntystin kotiin pää täynnä. Askelrytmi sekosi, mutta pääsin kuin pääsinkin kotiin, jossa panin ensi töikseni Rage Against the Machinen cd-soittimeen.
Sitten olin taas lenkillä lumisten puiden kujilla. Jalat tuntuivat toimivan niin, että haastattelussa sanoisin juosseeni omaa juoksuani ja olleeni siihen tyytyväinen. Kun lähestyin valaistua luistinrataa, alkoi korviini tulvia sävelmä tai jokin päässäni sävelmäksi pyrkivä. En tunnistanut, mkä se oli. Luistinradan kohdalla näin pariskunnan kävelevän käsikädessä minua kohti. Jos he eivät kuulleet samaa lumiseen maisemaan sopimatonta hälyä, päätin rasvata pääni rattaat. Ei tarvinnut.Kentän laidalle ehdittyäni näin kiekkojen perässä hokkaroivat luistelijantaimet ja ohitin pariskunnan. Mitä hittoa? Nainen oli kiinni miehen vasemmassa kädessä, mutta oikeassa kädessä miehellä oli pieni oranssi matkaradio, jossa naisääni lauloi jotakin iskelmää. Taitaa olla ihmisen vaikea lähteä ulos? Voiko ihminen olla missään median tavoittamattomissa, jos ei itsekään anna siihen mahdollisuutta? Voi olla, että radio toisti jotakin miehen ja naisen yhteiseen historiaan kuuluvaa tärkeätä laulua, josta he nyt nauttivat pienellä viattomalla kävelylenkillään. Tai sitten laulu sattui vain tulemaan miehen radiosta kuunteleman jääkiekkoselostuksen erätauolla.
Loppulenkin löntystin kotiin pää täynnä. Askelrytmi sekosi, mutta pääsin kuin pääsinkin kotiin, jossa panin ensi töikseni Rage Against the Machinen cd-soittimeen.
8 kommenttia:
On helppo olla samaa mieltä kanssasi Sarah O'Connorista ja hänen sielunkumppaneistaan. Hänenkin laulunsa kai kuuluu niihin radiokanavien valitsemiin "vähiten ärsyttäviin" kappaleisiin, joiden ansiosta ulos lähteminen ei ole vaikeaa ainakaan siksi, että pitäisi olla ilman radiota.
Musiikilta ainakaan minä en pääse pakoon juuri koskaan, enkä usein haluakaan. Jos kuuntelulaitteet eivät ole päällä, aivoissa soi silti päättymätön jukeboksi, joka esimerkiksi juuri tällä hetkellä soittaa sitkeästi täysin ilman minun päätösvaltaani Elliott Smithin Rose Paradea.
Mikä näiden pakkosoittolistojen idea yleensä on? Nehän tappavat kaikki hienotkin kappaleet ylisoittamalla niitä. Tuo O'Connorin tsipale on kyllä yksi pahimpia, mutta kauhea oli myös Tero Vaaran Vielä on kesää jäljellä. Minusta radionkuuntelijoiden pitäisi nousta kapinaan. Ehkä ovat jo nousseetkin koska radion kuunteleminen on vähentynyt.
Aivan. On tyystin eri asia, jos päässä alkaa soida joku laulu "omasta halusta" vaikkapa siksi, että on kuullut laulun levyltä tai vaikka katsomassaan elokuvassa. Radioiden soittolistat ovat "vähiten ärsyttävien" tai ketään ärsyttämättömien paraati. Se kai on radiopomojen tarkoitus, vaikka nyt me ärsyynnymmekin.
Mainitsin toiseksi viimeisessä postissani Turun romantiikan. He ovat tehneet mainioiden levyjensä lisäksi mainioita nettisinkkuja. Yksi biisi on nimeltään "Radio soittaa". Se kiteyttänee jollakin tavalla meidän sananvaihtoamme ja sen voi kuunnella osoitteessa http://www.turunromantiikka.com
Olen siis onnekas, O´Connorin biisi on täysin vieras. Soittolistat ovat kauhistus, ne eivät jätä musiikkitoimittajalle minkäänlaista omaleimaisuuden mahdollisuutta. Ilmankos ne (lähes)kaikki möykkäävät infantiilin lailla, kun ammattitaitoa ei ainakaan musiikkivalinnoilla voi osoittaa. Ja miksi ostaa levy, kun sen muutenkin kuule radiossa noin viidesti päivässä?
Miten olet voinut säilyttää korvasi O'Connorin yritykseltä. Niin, eihän sitä liukuhihnalla ole soitettu enää aikoihin, mutta silti. Sarahin Loven tappavasta radiokierrosta lienee aikaa jo pari vuotta. Ehkä biisin kuuleminen yllätyksenä on vieläkin voimakkaampi, kun yllätys on negatiivinen. Taas kaikki kauheet muistot...
Kuuntelen vissiin vääriä kanavia. Itse asiassa kuuntelen yksinollessani harvoin radioa, silloin valitsen mieluummin itse tunnelmaan sopivan musiikin. Vuosia sitten aiheutin hämmennystä kun en tiennyt millainen on Joel Hallikaisen Kuurankukka, josta kaikki puhuivat. Minulle oli kaikista hehkutuspuheista tullut käsitys, että kappale on hidas nyyhky. Voit uskoa järkytykseni kun kappaleen sitten jonkun vuoden viiveellä viimein kuulin ja se olikin humppa (ainakin minun korviini). En minä Rafaelin enkeliäkään kuullut ennen kuin sen hittibuumi oli ohi. Siitä tosin pidän.
Minua alkaa tämä Sarahin ällötysbiisi melkein kiinnostaa, mutta siinä on se ongelma, etten ole oikeastaan pitänyt mistään hänen kappaleestaa. Hyvä ääni mutta kaikki liian hiottua. Sen suosittelemasi Tori Amosin levyn Strange little girls varasin kirjastosta, huomasin siinä olevan muitakin kiinnostavia uustulkintoja. Kiitos vielä suosituksesta, saa nähdä miten sen kanssa käy.
Olepa hyvä. Omia suosikkejani levyllä ovat Heart of Goldin lisäksi versiot
Boomtown Ratsin I Don't Like Mondaysista ja Tom Waitsin Timesta... tai ovathan ne kaikki kiinnostavia, koska ovat äkkivääriä ja viistoja (= Tori ei ole mennyt sieltä, missä mikrofonitanko on matalimmalla). Eikö sentään ole niin, että on turha levyttää lainabiisiä, jos vain haluaa kopioida alkuperäisen? (Ihmettelen esimerkiksi sitä, miksi Nightwish, jota en muutenkaan jaksa kuunnella, meni tekemään Gary Mooren Over the Hills and Far Awaysta kitarasoolon tiluttelua myöten samanlaisen.)
Niin, lainkappaleissa on tosiaan annettava uusi tulkinta kappaleelle. Monesti ne onnistuvat, jos tekijät osaavat asiansa. Cohen-tribuutin lisäksi mainitsisin The songs of Jimmie Rodgers -levyn, jossa mm. herrat Dylan, Bono, Mellencamp ja Van Morrison tulkitsevat minulle tuntemattoman countryvaikuttajan (1897-1933) kappaleita. Jennifer Warnes on muuten myös laulanut levyllisen Cohenin biisejä. Vaikka tietty alkuperäinen on aina alkuperäinen, tosin ei aina paras mahdollinen.
Lähetä kommentti