lauantaina, lokakuuta 01, 2005

Kesä meni. Miten olisi syyskapina?

Ensi viikon sunnuntaina turkulainen elokuvakerho Kinokopla esittää 40-vuotisjuhlasarjassaan Jaakko Pakkasvirran elokuvan Kesäkapina (1970). Kirjoitin elokuvasta esittelyn turkulaisten elokuvakerhojen yhteisjulkaisuun Zoomiin (syksy 2005). (Teksti jonkin muotoisena julkaistu ensi kertaa Suomalaisen elokuvan festivaalin ohjelmalehtisessä.) Koska elokuva on merkittävä yhteiskunnallinen kommentti, läväytän esittelyni hieman muutettuna ja lavennettuna tässä.


Suomalaista onnea etsimässä?

Jaakko Pakkasvirran toinen oma pitkä elokuva Kesäkapina (1970) oli aikanaan suorasukainen oman ajan yhteiskunnan kehityskulkujen tuottaman ihmisyyden kriittinen kommentti. Tuotantoyhtiö Filminorin tiedotteen mukaan se ”pyrkii olemaan näennäistä, ihmisiä riistävää hyvinvointia vastustavaa julistuselokuvaa”. Kesäkapina on elokuva, joka jokaisen pitäisi katsoa ja miettiä, miten se kuvaa tätä päivää. Kysymykseni on älytön, sillä Kesäkapina voisi kuvata mitä tahansa aikaa, mutta korostetun vahvasti se iskee tähän epätosien tosi-tv-ohjelmien värittämään aikaan, jossa "kaikki" haluavat olla julkisuudessa ja "kaiken" halutaan tapahtuvan just nyt ja heti.

Kesäkapina on suomalaisen onnen etsimistä, kuten elokuvan väliotsikot kertovat. Siinä mielessä se kuvaa mitä tahansa aikaa, että onnea kai etsitään tai kaivataan aina. Kesäkapina kertoo kuitenkin sellaisesta onnenlähteestä, josta olen omalla kohdallanikin huolestunut. Me kaikki olemme vaarassa liudentua osaksi systeemiä, vaikka kuinka tappelisimme systeemiä vastaan. Kun aikanaan ostin dvd-soittimen, liityin kanta-asiakkaaksi, vaikka ajattelin, että dvd-soitin on ainoa ostos, jonka kyseisestä liikkeestä kannan ulos. Viikon kuluttua sain postitse liikkeen kanta-asiakas kortin ja kirjeen, joka alkoi onnentoivotuksella: ”Onneksi olkoon, Sinut on liitetty systeemiin…” Voiko kulutuskulttuurissa ideologista värväystä suoremmin esittää?

Kesäkapinassa tuota pakottavaa, maailmaa ja sen kokemista sotkevaa värväystä lähdetään rikkomaan. Elokuva on tarina valokuvamalli Susannasta (Titta Karakorpi), joka veljensä (Hannu Oravisto) ja ystäviensä seurassa huomaa yhä enemmän muuttuvansa itse osaksi mainostamiaan tuotteita. Susanna herää kriittisyyteen ja kääntyy taistelemaan edustamaansa keinotekoista tajuntateollisuutta vastaan. Kriittisyys näkyy kerronnan tasolla erityisesti tarinaa katkovina ”mainoksina”, joissa kaupitellaan niin päänsärkylääkkeitä, imureita kuin yksinäisyyden poistamaan lupaavia ihovoiteita.

Elokuva on ajan vaatimusten mukainen. Mutta vaikka elokuvan 1970-luvun vaihteessa piti olla poliittisesti kantaaottava tuli elokuva myös tehdä poliittisesti. Esikuvan tarjosi Jean-Luc Godardin vasemmistolainen Dziga Vertov -ryhmä, jonka mallia seuraten Kesäkapinasta tehtiin kollektiivin elokuva. Sen käsikirjoitusta työsti yksitoistahenkinen Työryhmä Sex, johon Pakkasvirran lisäksi kuuluivat mm. kuvaaja Lasse Naukkarinen, äänittäjä Timo Linnasalo, Peter von Bagh sekä pääosan esittäjä Titta Karakorpi. Ajatus on se, että vaikka elokuva on jonkun ohjaama, on vaikea sanoa, kenen ajatuksia kulloinkin on sovellettu. Kesäkapinassa ajatusta halutaan myös kunnioittaa.

Godardin vaihtelevaa estetiikkaa muistuttavasti Kesäkapinassa etualalle nousee kerronnan jatkuvuuden rikkominen. Ajateltiin, että klassisen juonielokuvan rakennetta ja konventioita rikkomalla pystyttäisiin horjuttamaan kaupallisen elokuvan katsojaa passivoivaa vaikutusta ja osoittamaan, miten porvarillisen maailman rakennuspuut toimivat. 1970-luvun ideologiakriittisessä elokuvateoriassa ajatus oli yleinen. Kesäkapina on monipuolisen ja sirpaleisen kerronnan kollaasi, joka haastaa katsojansa ajattelemaan, jotta katsoja ei tajuntateollisuuden ikeessä muuttuisi kaupallisen elokuvan tai minkään hyödykkeen kaltaiseksi kulutustuotteeksi, jollaiseksi Susanna ennen havahtumistaan on muuttumassa.

Hienointa Kesäkapinassa on se ristiriita, että karttaessaan ylhäältä alas johdettuja merkityksiä se samalla luo niitä itse. Katsoja haastetaan tehokkaammin dialogiin katsomansa teoksen kanssa, kun häntä ei imaista toiseen maailmaan, joka ei tunnu lainkaan olevan tietoinen siitä, että joku katsoo sitä. Siksi Eero Melasniemi kesken elokuvan tarinan kuvataan seisomassa huoltoasemalla ja teksti kuvan alalaidassa sanoo: ”Näyttelijä Melasniemi esittelee kulutusyhteiskunnan rakenteen”. Ja niinhän siinä käy. Rakenne tulee esitellyksi vieraannuttaen kuin suoraan jostakin tutkimuksesta luettuna.

Kerronnallisesti rikas Kesäkapina onnistuu hämmentämään, siksi monenlaisista aineksista se on rakennettu. Matti Oraviston kertojaääni, haastattelut, suora puhe kameralle, mainokset, välitekstit, dokumentaarisuus ja television tietoiskua muistuttava puhutteleva kerronta vieraannuttavat katsojan taustalle jäävästä juonesta kohti kuvien merkitysten ja viitepisteiden pohdintaa. Näin päädytään osittain myös hauskaan dialogiin. Todennäköisesti elokuvaa katsotaan joissain piireissä silkkana campina. Eikä siinä mitään, sillä sieltä ne herättävät arvot vasta tehokkaasti esiin nousevatkin.

Ensi-iltansa aikana Kesäkapina synnytti elokuvakritiikissä tiukkaa sanailua. Nuoren sukupolven puolella oleva vasemmistolehdistö kehui elokuvan paljastavan järjestelmän mädännäisyyden. Oikeistolehdissä elokuvaa syytettiin pienen eliitin elokuvaksi, jota vain harvan uskottiin ymmärtävän. Vallassa olevien kommentit olivat samanlaisia kuin niin usein, kun sisältö ei vastaa omaa maailmankuvaa. Kriitikoiden kädenvääntö osoitti sen, että Kesäkapina täytti 1970-luvun alussa ainakin yhden tehtävänsä. Erikseen voisi vielä pohtia sitä, riittääkö kerronnan ”imevän” jatkuvuuden rikkominen saamaan aikaiseksi uudenlaista, kriittisesti kommentoivaa elokuvaa.

Sitä pohdin joku toinen kerta, mutta sanon vielä kerran, että Kesäkapinan sanoma on hämmentävän osuva vielä tänäänkin.

Katso myös Risto Jarva, Spede Pasanen, Suomalaisen elokuvan festivaali 2005.

5 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

Kiitos valaisevasta esittelystä. Siitä tuli mieleeni hajanainen joukko seuraavia asioita: Katsoin Kesäkapinan pari vuotta sitten televisiosta yhdessä vanhempieni kanssa (osasyynä elokuvan musiikki). Samaiset vanhemmat hankkivat minulle plussakortin ollessani vielä teini-ikäinen. Ettei vain mene minun vaatimattomista (200 mk) kuukausirahoistani ja kesätyötienesteistäni plussapisteet hukkaan. Niihin aikoihin harrastin myös tupakointia vanhempieni "tietämättä", enkä ikinä tupakkaa ostaessani uskaltanut näyttää korttia, sillä arvelin, että jossain vanhemmille lähetettävässä "plussatiedotteessa"olisi voinut vaikka lukea mitä kortilla on ostettu. Tällainen epäilys voi tuntua naurettavalta, vaikka teknologia ihmisten ostosten tilastointiin varmasti onkin olemassa. Mutta jollain tavalla pelottavaa on myös se, että kun Päijät-Hämeessä asuvat vanhempani Turussa vieraillessaan sattuivat asioimaan eräässä K-ryhmän ruokakaupassa, kauppa on siitä lähin lähettänyt heille toiselle puolelle Suomea alekuponkeja, joilla saisi esimerkiksi muutaman sentin alennusta kahvipaketista. Tapaus muistuttaa ainakin ihmisen yksityisyyden vähentymisestä ja valvonnan lisääntymisestä, johon useimmat meistä ovat jo tottuneet ja vapaaehtoisesti alistuneet - usein muutaman sentin tai euron tähden. Varmaa on, että kuluttaja ei ole keskittämisen ja kanta-asiakkuuden suurin voittaja. Ei varsinkaan, jos pitäisi keskittää 270 kilometrin päässä sijaitsevaan kauppaan...

Tommi kirjoitti...

Kiinnijäämisen pelosta - tai oikeastaan korteista jäävien merkkien "tarpeellisuudesta" - kertoo myös David Fincherin elokuva Seitsemän (1995), jossa poliisit pääsevät sarjamurhaajan kintereille tarkkailemalla sitä, mitä ihmiset ovat lainanneet kirjastosta. Kannaattako siis miettiä hieman tarkemmin, mitä kirjastosta kotiin kannamme...

Anonyymi kirjoitti...

Kaikesta jää jälki. Tietenkin voi myös kysyä, onko meillä jotain salattavaa vai miksi jälkien paljastuminen tai edes sen mahdollisuus tuntuu niin epämiellyttävältä? Emmekö seiso lainojemme ja ruokaostostemme takana? Mitä me oikeastaan pelkäämme?

Tommi kirjoitti...

Kysyä voi vaikka mitä. Esimerkiksi seuraavan: onko kaikella aina vain kirjaimellinen merkitys...

Anonyymi kirjoitti...

Niinpä.